Kaksi kotimaata, yksi sydän

Kroatia on nuoren aikuisen ikäinen, siis nyt maanantaina (25.6.) tuli täyteen 21-vuotta. Kroatian itsenäistyminen ex-Jugoslaviasta on ollut rankkaa. Jo muutama kuukausi ennen Kroatian itsenäistymistä keväällä vuonna 1991 Kroatian alueella asuvat serbit osoittivat mieltään asiasta, kapinoivat ja tekivät ensimmäisiä hyökkäyksiä Kroatian kapunkeihin. Kesällä alkoi kunnon sota ja se kesti neljä vuotta. Sodan syy: Kroaatit puolustivat kotimaataan ja halusivat vapautua serbien vallan alta. Serbit eivät haluneet luopua Suur-Serbian haaveista, sillä heillä oli ajatuksena: Missä on yksi serbi, siellä on myös Serbia. Sota näytti alussa todella toivottomalta Kroatian silmin katsottuna, sillä jo paljon ennen sodan ensi oireita, serbit olivat takavarikoineet kaikki aseet (paitsi poliisien) itselleen. Kroatialla, Bosnialla ja Hertsegovianalla, sekä Slovenialla ei ollut aseita sodan alkaessa. Serbit olivat ylivoimiaisia. Onneksi Yhdysvallat auttoivat aseiden hankkimisessa. Kaikesta huolimatta,

Juhannuskokko Kemijärven rannalla Aiemmin kerroin mikä tekee minusta kroatialaisen, joten nyt on suomalaisuuden vuoro. Vaikka synnyin Kroatiassa suomalainen äitini piti huolta siitä, että opin puhumaan suomea. Itse asiassa äitini ja myös isäni puhuivat minulle pelkkää suomea kahden ensimmäisen elinvuoteni aikana vaikka asuttiinkin Kroatiassa. Vasta täytettyäni kaksi vuotta isäni alkoi puhumaan minulle kroatiaa. Joten ensimmäinen oppimani kieli oli suomi. Äiti piti huolta siitä, että suomalaiset juureni pysyivät ehyvinä. Lopputulos oli se, että puhuin äidin kanssa suomea ja isän kanssa kroatiaa. Tämä tapa on juurtunut niin syvälle, että edelleenkin puhekieli vaihtuu lennosta kun puhun vanhempieni kanssa esim. ruokapöydässä.  En ole kokenut sotaa Suomessa, mutta silti koen vahvasti sisimmässäni olevani suomalainen. Olen niin paljon suomalainen kuin mitä puoliksi suomalainen voi olla. Suomalaisuus virtaa suonissani ja olen siitä iloinen. Suomessa koen olevani kotona aina Savos