sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

3889.10 - Pommisuojan turvassa

Meidän pappilassa oli pommisuoja, mutta alkuun sinne ei päässyt kuin ulkokautta. Ulkona juokseminen ilmahälytysten aikana oli vaarallista. Niinpä isäni teki eteiseen lattiaan aukon, josta pääsi kellariin pommisuojaan sisäkautta. Nyt ei enää tarvinnut kiertää ulkoa kautta pommisuojaan. Meidän kadulla olivat erittäin harvassa pommisuojat, joten aina kaikki naapurit ja ohikulkijat ilmahälytysten soidessa juoksivat meille suojaan. Ihmiset, jotka sinne tulivat, olivat yleensä hätääntyneitä ja peloissaan. Äitini kertoi, että kerran kun oli taas pommisuojamme täynnä pelokkaita ihmisiä, olin kovaan ääneen sanonut: ”Ei ole hätää, Jeesus meitä varjelee!”. Se oli rohkaissut ihmisiä ja sen sijaan, että olisivat pelokkaina kuunnelleet hiljaisuutta, he alkoivat rukoilemaan ja laulamaan virsiä. Tietämättäni olin rohkaissut ympäröiviä ihmisiä.
Sisäänkäynti eteisestä pommisuojaan.

Jonain toisena kertana kun oli pommisuoja täynnä ihmisiä, tapasin Mirnan, minua vuoden nuoremman tytön, jonka kanssa nopeasti ystävystyttiin pommituskoneiden lentäessä yllämme. Me leikittiin pommisuojassa, samalla kun huolestuneet ihmiset kuuntelivat hiljaa radiosta uutisia. Hänen äitinsä Neda alkoi käymään seurakunnassamme ja niin Mirnasta ja minusta tuli parhaat kaverit. Löysin elinikäisen ystävän pommitusten aikana. Yhteiset sodan kokemukset tekivät meidän ystävyydestä pesunkestävän.

Monesti oli läpi yön pommitusvaara, jolloin kehotettiin ihmisiä pysymään pommisuojassa koko ajan. Yhtenä sellaisena yönä mentiin äidin kanssa nukkumaan kellariin pommisuojaan, isän jäädessä yläkertaan. Kellarissamme säilytettiin myös polttopuita. Sinä yönä kumpikaan meistä ei saanut unesta kiinni, sillä siellä vilisi ötököitä ja hiiriä. Niiden rapinat ja äänet eivät hiljenneet missään vaiheessa. Aamulla äidin kanssa oltiin rättiväsyneitä, mutta isä oli pirteä. Se oli meidän eka ja vika yö kellarissa.

Muistan myös sen kerran kun me pienen rauhallisen hetken aikana, jolloin ei ollut yleishälytystä voimassa, tilattiin polttopuita pappilaan ja kirkkoon. Ne tuotiin meille pihaan kokonaisina puina, niinpä meidän oli alettava pilkkoa niitä. Muutama seurakuntalainenkin tuli apuun. Yhdessä niitä pilkottiin ja kannettiin kellariin. Yhtäkkiä alkoi soimaan ilmahälytyksen sireeni ja meillä oli vielä kauhea kasa puita pilkkomatta. En tiedä miten, mutta yllättäen yhä useampi naapuri ja seurakuntalainen tulivat auttamaan meitä ilmahälytyksestä huolimatta. Suurella joukolla ihmisiä saatiin puut pilkottua ja kannettua kellariin muutamassa hetkessä ja niinpä me kaikki myös pääsimme pommisuojaan turvaan. Ei mennyt montaakaan hetkeä siitä, kun viimeiset meistä pääsivät sisälle, niin alkoivat pommituskoneet lentämään yllämme. Taas kerran Jumala varjeli meitä ja lähetti monia apukäsiä!

torstai 26. huhtikuuta 2018

3889.9 - Äidin oma kertomus sairastumisestaan

”Herra, minun Jumalani, suuret ovat sinun ihmetekosi ja sinun aivoituksesi meitä kohtaan. Ei ole ketään sinun vertaistasi. Niitä minä tahdon julistaa, niistä puhua, niiden paljous on suurempi, kuin luetella taidan.” Ps. 40:6.

Jumalan ihmeteot ovat olleet meille ihmettelemisen ja kiitoksen aiheet monella tavalla tämänkin syksyn aikana. Kuten mieheni viime kiertokirjeessä kertoi, sairastuin vakavasti verisuonen puhjetessa päästäni lokakuun alkupuolella. Lojuin vielä 7 pv kotonani, kun lääkärit eivät täällä osanneet ottaa niin vakavasti sairauttani. Sitten minut vietiin leikkaukseen Zagrebiin, missä jouduin olemaan 3 viikkoa. Ihmeellistä oli kokea täällä sairaalassa sota-ajan myllerryksissä Jumalan läsnäoloa ja lohdutusta. Suurta rohkaisua minulle toi myös se, että nukuttamissa minut leikkaukseen todennäköisesti näin ”unta”, että tämän sairaalan ja potilaiden puolesta paljon rukoiltiin ja täällä sai myös vapaasti todistaa Jeesuksesta, sekä Slavonski Brod ja Jakov olivat paljon lähempänä sairaalaa kuin olivatkaan. Kiitos Sinulle esirukouksistasi: leikkaus meni hyvin, loppupuolella sain kertoa huonetovereilleni ja joillekin hoitajilleni Jeesuksesta. Jakov, Saaran kummi, piispan vaimo ja pari lähettiä vierilaivat usein luonani (vaikka vierailut ovat sodan takia kiellettyjä) ja huolehtivat kaikesta, mitä tarvitsin täällä.

Sen jälkeen Jakov ja Saara veivät minut Varaždinin kuumille lähteille 10 pv kuntoutukseen. Kuntoutustani häiritsivät monet kerrat ilmahälytykset, jolloin meidän piti olla kellarissa. Sitä vastoin siellä oli paljon aikaa tarinoida ihmisten kanssa ja yllättävää oli, että siellä täällä löytyi niitä, jotka olivat kiinnostuneet todella uskonasioista, joille sain antaa jotain hengellistä kirjallisuutta luettavaksi. Kun Saara lähti isänsä kanssa Slavonski Brodiin jatkamaan työtä, häntä jäi vaivaamaan yksi asia. Heti aamupalan syötyään hän pyysi isäänsä, että soitetaan äidille. Jo klo 7 soi puhelin ja kuulen, kun hento lapsen ääni kysyy; ”Miten sinä voit, minun rakas äitini?”. Ja perään: ”Onko sinun tukka kasvanut? Miten minulla on pidempi tukka kuin sinulla?”. Siinä olikin selittämistä, että tyttö sai häntä tyydyttävän vastauksen. ...

Minun sairaalassa ollessani Jakovilla oli rankat ja työntäyteiset päivät. Aamuyöstä hän valmisteli jumalanpalvelukset ja kaikki muut opetustunnit ja puheet. Aamupäivällä tuli pakolaisia kymmenittäin. Jossain välissä hänen piti Saaralle ja itsellensä keksiä jotain syömistä. Iltapäivät kuluivat sairaiden luona ja vierailuilla tai sitten vieraita tuli myös kotiin. Sitten hänellä oli myös huoli minun paranemisesta ja ajoi Saaran kanssa katsomaan minua Zagrebiin moneen kertaan (noin 400 km sivu, normaalisti olisi vain 200 km, jos ei olisi sotaa). Joka kerta hän lastasi autonsa täyteen avustuksia pakolaisille Zagrebista, vaikka niitä onkin muutaman kerran kuorma-autoilla tänne tuotu. Lauantaina oli hautajaispäivä ja sunnuntaina jumalanpalvelus, pyhäkoulu lapsille ja nuorten opetusilta.” kirjoittaa äitini 12/91 kirjeessä kotoamme Sl. Brodista.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

3889.8 - Äidin sairastuminen isäni silmin

”Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, runsaasti lisääntyköön teille armo ja rauha Jumalan ja meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa. Jumalan rakkaus on ilmestynyt ja antaa meille kaikki mikä on tarpeen kallisarvoiseen elämään Jeesuksen kanssa ajassa ja iankaikkisuudessa. Tämä päämäärä ja lahja on edessämme joka päivä Jumalan armosta. Jumalan rakkauden lähde antaa ikuisuusnäköalan elämäämme maan päällä. (”Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema.  Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room. 6:20–23)

Murheellisena kerron teille Marjan sairaudesta. 7.10. aamulla Saara herätteli meitä ja minä valmistelin aamupalaa. Yhtäkkiä kuulin Marjan äänen, kun hän nousi sängystä: ”Voi minun päätäni!”. Vein hänet heti ensiapuun ja hän sai ruiskeen ja lääkkeitä sekä määräyksen tulla tarkastukseen kahden päivän päästä. Seuraavana päivänä Marjan vointi oli parempi eikä hän halunnut lähteä tarkastukseen. Hän halusi vain nukkua ja sanoi paranevansa. Kun näin, ettei tilanne mene ohi, kutsuin lauantaina yksityislääkärin kotiin. Marja sai taas lääkettä ja vointi parani. Sunnuntaina Marja joi kahvin ja meni nukkumaan. Minä menin Saaran kanssa hoitamaan pyhäaamun tehtäviä. Marja tuli mukaan jumalanpalvelukseen ja meni heti sen jälkeen nukkumaan. Herätin hänet syömään, mutta hän halusi vain nukkua. Illalla hän joi kahvia ja meni taas nukkumaan. Koko viikon aikana hän söi vain hyvin vähän ja joi litroittain kahvia.

14.10. aamulla vein Marjan sairaalaan. Vasen käsi ja jalka eivät toimineet normaalisti. Tutkimusten jälkeen hänen seuraavana aamuna vietiin ambulanssilla Zagrebiin. Minä ja Saara tulimme omalla autolla. Zagrebin neurologisella klinikalla kuvattiin verisuonet, ja todettiin ne tukkeutuneiksi. Verenpaine heitteli myös. Seuraavana päivänä saimme lääkettä parin suomalaisen lähetin mukana Itävallasta, jolla verenkierto saatiin toimimaan normaalisti. 21.10. Marja leikattiin huipputasoisella laserkoneella ja leikkauksen suoritti kansainvälisen tunnustuksen saanut lääkäri. Marjan vointi on leikkauksen jälkeen kohentunut hyvin ja 24.10. pääsin Saaran kanssa häntä katsomaan.

Saaran kummi järjestää Marjalle paikan kuumille lähteille, jossa hieronnalla ja lämpimillä mineraalivesihoidoilla edistetään paranemista. Lääkärin mukaan Marjan sairaus ei ole hetkessä tullut, vaan pitkän aikavälin kuluessa korkeasta verenpaineesta ja tukkeutuneista verisuonista johtuen.
Olosuhteet ja Marjan sairaus eivät sitä salli, että olisin hänen luonaan sairaalassa. Sotatilanteen vuoksi täällä ovat kaikki vierailut sairaaloissa ja vanhainkodeissa kiellettyjä. Joitakin poikkeuksia nyt on Marjan kohdalla tehty, niin että pääsin häntä katosmaan ja samoin pari lähettiä ovat käyneet hänen luonaan. Siksi olemme Saaran kanssa evankeliumin palvelutyössä Slavonski Brodissa, sillä nyt ihmiset tarvitsevat äärettömän paljon kirkon työntekijöitä.

Evankelinen kirkko on saanut Saksasta Zagrebin kautta avustuksena vaatteita ja ruokaa. Jakelen näitä pakolaisille, pidän jumalanpalvelukset, uskonnonopetuksen ja nuorten tilaisuuden. Vain keskiviikon raamattutunnin olen jättänyt nyt pitämättä. Nyt on otollinen aika kylvää Jumalan Sanan siementä. Monet ihmiset ovat paenneet säilyttääkseen henkensä, jääneet ilman asuntoa, ovat nälkäisiä ja kyyneleet silmissään sekä kyselevät: ”Miksi?”. Jos on olemassa maanpäällinen helvetti, niin se on nyt Balkanilla, jossa villien laumat Serbiasta teurastavat ja tappavat ihmisiä sekä polttavat ja ryöstävät heidän kotinsa.

Jumalan kiitos Saara ja minä olemme terveitä ja voimme hyvin. Meillä menee myös yhdessä hyvin. Me rukoilemme ja valvomme, että meidän rakas Marjamme mitä pikemmin palaisi luoksemme.
”Tulkoon osaksemme armo, laupeus ja rauha Isältä Jumalalta ja Jeesukselta Kristukselta, Isän Pojalta, totuudessa ja rakkaudessa.” 2. Joh. 3. näin kirjoitti isäni rukouskirjeessämme Sl. Brodista 10/91.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

3889.7 - Äitini aivoverenvuoto

Muistan sen lokakuisen maanantaiaamun vuonna 1991 kun äitini sairastui. Isi oli laittamassa aamupalaa ja minä leikin äidin kanssa makuuhuoneessa. Yhtäkkiä äiti alkoi valittamaan kovaa päänsärkyään. Muistan äidin heikon olon ja pahoinvoinnit. Ihmettelin mikä äitiä vaivaa... Isi oli vakavana. Seuraavaksi muistan vieneemme äidin ensiapuun. Sairaalan kaikki ikkunat oli laudoitettuina ja ovien edessä oli hiekkasäkkikasoja. En muista mitä sitten tapahtui, mutta sen muistan että sillä viikolla äitiä vietiin useamman kerran ensiapuun. Eikä mikään tuntunut auttavan. Ihmeellisesti sunnuntaina äiti soitti virsiä jumalanpalveluksessa, vaikka hänen vointinsa oli huono. Kaikki olimme hyvin huolissaan äidistäni, myös seurakuntalaiset. Sitten luoksemme tuli kaverini Anabelan isä, joka oli lääkäri, ja hän tajusi mikä äitiäni vaivaa. Seuraava muistikuvani on se, kun isin kanssa ajoimme ambulanssin perässä pikkuteitä Zagrebiin.

Zagrebin sairaalassa todettiin äitini kärsineen aivoverenvuodosta jo reilun viikon verran ja veri oli ehtinyt hyytyä aivoissa. Koska oli sota, niin kaikista lääkkeistä oli pulaa. Niinpä heillä ei ollut sitä lääkettä, jota äiti tarvitsi, että hänelle olisi voitu tehdä leikkaus. Siltä istumalta isin kanssa lähdettiin kohti Itävaltaa hakemaan lääkettä, mutta meillä ei ollut passeja mukana. Niinpä meitä ei päästetty Itävallan rajan yli, jäimme Sloveniaan rajalle odottamaan neuvottomina. Onneksemme Itävallassa olivat käymässä pari lähettiä, niinpä isi soitti heille ja he hakivat lääkkeen äidilleni. Koko sen ajan me isin kanssa odotimme rajalla ja heti kun he tulivat ja antoivat meille lääkkeen, lähdimme nopeasti ajamaan takaisin Zagrebiin. Äiti sai lääkkeen ja muutaman päivän päästä hänet leikattiin.

Muistan ensimmäisen kerran, kun leikkauksen jälkeen vierailtiin sairaalassa äitiä katsomassa. Sairaalassa oli paljon ihmisiä, pelkäsin eksyväni isistä. Muistan, että kun pääsimme äidin huoneeseen, minä hyppäsin vauhdissa äidin sängylle, mistä hoitajat eivät tykänneet. Äiti oli kalju ja hänellä oli arpi otsassa, mutta hän oli elossa, mikä oli tärkeintä. Kiitos Jumalalle siitä!

Äiti joutui olemaan siellä vielä vähän aikaa, minkä jälkeen hän meni kuntoutukseen Pohjois-Kroatiaan, sillä hänen vasen kätensä ei enää toiminut kunnolla. Sillä välin me isin kanssa elettiin Sl. Brodissa ja päivittäin soitettiin äidille. Kun ensimmäisen kerran soitettiin äidille, kysyin häneltä onko tukka kasvanut. Pientä tyttöä hämmästytti se, että äidillä ei ollutkaan lainkaan tukkaa. Me isin kanssa vierailtiin äidin luona kuntoutuksessa niin usein kuin vaan voitiin. Muistan, että se kuntoutuspaikka oli pitkän matkan päässä, mutta se ei meitä estänyt kulkemasta sinne. Kerran ollessamme matkalla sinne tai takaisin kotiin, en muista kumpaan suuntaan, oli kova syyssade ja automme suistui ojaan kyljelleen. Yhtäkkiä pari bussia tuli ja he vetivät automme pois ojasta. Muistan sen, kuinka jotkut naiset ottivat minut syliinsä kunnes auto oli takaisin tiellä ja sitten me isin kanssa jatkettiin matkaa. Jälleen kerran oli varjelusta matkassa ja Jumalaa kiittäen jatkettiin matkaa!

Sinä aikana, jolloin äiti oli sairaalassa ja kuntoutuksessa, elimme isin kanssa kahdestaan. Isi teki meille ruokaa ja hoiti seurakuntaa sekä auttoi pakolaisia. Muistan kun kerran hän keitti lempipuuroani ”čokolinoa” mikrossa, lasikipon pohja hajosi ja isille jäi käteen vain sen reuna. Muistan myös siltä ajalta sen, kun menimme isin kanssa valokuvaamoon ottamaan kuvaa meistä kahdesta äidille lahjaksi, niin valokuvaaja ei saanut minua millään konstilla hymyilemään. Siitä kuvasta tuli vakava. Ja olihan se pienestä tytöstä vakava asia, että äiti ei ollutkaan kotona.

Myös muistan sen kun äiti haettiin kotiin kuntoutuksesta, se oli ilon päivä, vaikka sota oli meneillään. Vihdoinkin äiti pääsi kotiin! Muistan myös sen, että vastapäätä meidän pappilaa olevan kampaamon omistaja lahjoitti äidilleni peruukin, sillä äidilleni ei vielä olleet hiukset kasvaneet takaisin. Minulle tärkeintä oli se, että koko perheemme oli jälleen kerran yhdessä koolla. Sitä riemua eivät edes hälytyssireenit pilanneet.

Saimme myöhemmin kuulla, että se lääkäri joka otti äitini vastaan ensiavussa koko sen ensimmäisen viikon aikana, olikin ns. valelääkäri. Hänen kommunistiäitinsä oli ostanut pojalleen lääkärinpaperit ilman, että poika oli koskaan opiskellut edes päivääkään lääketiedettä. Ei ihme, että hän ei osannut muuta antaa äidilleni kun kipupiikkejä. Kiitos Herralle, että kaikesta huolimatta hän ihmeellisesti varjeli äitiäni pahemmilta ongelmilta.


Äitini aivoverenvuodosta on tulossa vielä kaksi julkaisua, toinen on isäni kirjoittama ja toinen äitini. Koska nämä kaikki kolme teksitä liittyvät tiiviisti toisiinsa, julkaisen ne kahden päivän välein. T. Saara

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

3889.6 - Iso valinta

Äitini Marja-Liisa kirjoitti tulevia vaikeuksia enteillen rukouskirjeessämme 5/91 seuraavasti: ”Joku aika sitten tänne Sl. Brodin kasarmille tuotiin Bosniasta lisää tankkeja ja liittoarmeija vielä vaati kaupungissamme olevan tankkitehtaan luovuttamaan kaikki valmiit tankit armeijalle, mistä syntyi meteliä ja mielenosoituksia. Pari kertaa kaikki serbialaisten näyteikkunat kaupungissamme lyötiin hajalle. Uhkauksia on tullut myös lähimmän naapurimme, upouuden ortodoksisen kirkon räjäyttämisestä ilmaan, jonka pelossa serbit kiireellä nyt rakentavat aitaa sen ympärille. Eilen Jakov tapasi kaupunkimme kulttuuri- ja uskontoasian puheenjohtajan, joka Jakovia pyysi pitämään silmällä kirkkoa, toivoen ettei sen räjäyttämistä tapahtuisi.”.

Suunnaton tuska, pelko ja ahdistus, paljon haavoittuneita ja ihmisuhreja sekä valtava taloudellinen vahinko kohtasivat Jugoslavian jo kesällä 1991. Missään ei olut turvallista, sillä levottomuudet muuttuivat yhä rajummiksi. Perheemme sai sekä kroaateilta, että suomalaisiltakin, kehotuksia lähtemään maasta niin pian kuin mahdollista, ennen kuin rajat sulkeutuisivat. Meillä oli juuri silloin tarkoitus lähteä kotimaankaudelle Suomeen. Olimme jo etukäteen hankkineet heinäkuulle laivaliput Travemündestä Helsinkiin. Levottomuuksien ja epävarman tilanteen, rajojensulkeutumisen pelon sekä painostuksen takia jouduttiin lähtemään Kroatiasta pari päivää aikaisemmin kuin mitä olimme suunnitelleet.

Minä olin saanut muutamaa kuukautta aikaisemmin 3 v. syntymäpäivälahjaksi marsun nimeltä Muru, jota emme voineet jättää Kroatiaan sodan melskeeseen. Mutta Murulla ei ollut ”passia”, niinpä laitoimme Murun laatikkoon ja autoon äitini jalkoihin ja lähdettiin matkaan. Ajattelimme, että jos joku rajoilla kyselee Murusta, niin jätetään se tullimiesten iloksi. Suuntasimme ensin Unkariin suomalaispariskunnan luokse yöksi, josta jatkettiin matkaa Saksaan tätini Jelan luokse odottamaan laivan lähtöpäivää. Kuin ihmeen kaupalla, kukaan ei kysellyt laatikkoa äitien jalkojen juurella ja niin Muru pääsi onnellisesti Suomeen ilman ongelmia. Koska Kroatiassa oli sota, niin päätimme antaa Murun serkulleni, jotta se ei tarvitsisi enää matkustaa takaisin. Suomessa ollessamme parisen kuukautta saimme monia puheluita Kroatian sukulaisilta, jotta emme tulisi takaisin Kroatiaan sodan keskelle. Myös Suomen sukulaiset ja vanhempieni työnantaja yrittivät saada meitä luopumaan Kroatiaan paluusta sodan keskelle.

Äitini kirjoittaa 9/91 jo Sl. Brodista rukouskirjeessämme näin: ”Tällä kertaa ei kukaan Suomessa kehotellut meitä lähtemään takaisin tänne Kroatiaan, vaan päinvastoin meitä kehoteltiin, että odottelisimme, kunnes sotatilanne täällä rauhoittuisi. Me itse kuitenkin koimme hyvin suurta sisäistä rauhaa ja syvää kutsumusta, että paikkamme on täällä Slavonksi Brodissa ja se vain yhden asian takia, että Jeesus Kristus saisi tulla mahdollisimman monelle täällä kaikkien rakkaimmaksi. Tuntui myös hyvin raa'alta jättää seurakuntalaisemme oman onnensa nojaan juuri silloin, kun heillä oli elämässään kaikkein vaikeinta.”.

Kaikesta huolimatta vanhempani olivat päättäneet, etteivät he jätä kroaatteja sodan keskelle. He kokivat, että meidän paikka on olla siellä missä on kärsimystä ja levottomuutta ja tietenkin auttaa ihmisiä, sekä humanitaarista apua jakamalla, että hengellistä ravintoa tarjoamalla. Edessämme oli paluumatka taistelutantereelle. Emme osanneet kuvitella mikä meitä Kroatiassa odottaa, mutta se ei meitä estänyt palaamasta takaisin. Äitini sanoi muistavansa erittäin hyvin sen hetken kun ylitettiin Kroatian ja Slovenian raja. Hän muistaa kokeneensa silloin suurta kiitollisuutta ja iloa siitä, että saimme tulla takaisin Kroatiaan siitä huolimatta, että sota oli meneillään.

Saavuttuamme Kroatiaan suuntasimme Zagrebiin parin suomalaisen luokse selvittämään miten pääsemme takaisin Sl. Brodiin. Emme heillä ehtineet olla edes varttia, kun jo ensimmäisen kerran soivat ilmahälytyksen sireenit. Muistan, miten isä saman tien heitti minut olallensa, niin kuin perunasäkin, ja lähti juoksemaan kohti pommisuojaa, joka oli naapurirakennuksessa. Äiti ja muut suomalaiset tulivat perässä. Pommisuojassa oli paljon ihmisiä ja kaikki olivat hädissään. Kaikki neljä lähettiä yrittivät rohkaista ympäröiviä ihmisiä. Sireenien soidessa uudestaan kaikki palasivat asuntoihinsa. Koko se yö meni siinä, että sireenit soivat vähän väliä. Meidän porukka päätti, että emme enää juoksisi pommisuojaan, vaan jäisimme nukkumaan asuntoon. Ja niin me teimmekin. Heti aamulla isäni aloitti soittorumban eri puolille selvitäkseen mitä tietä pääsemme perille Sl. Brodiin.

Normaalisti Zagrebista Sl. Brodiin pääsee moottoritietä parissa tunnissa, mutta nyt sissit olivat valloittaneet sen, joten sitä kautta ei voinut kukaan mennä. Kaikki muutkin päätiet olivat tukossa ja pienilläkin kyläteillä saattoi olla sissejä ampumassa ohikulkijoita. Pitkän puhelu-urakan jälkeen selvisi, että pääsisimme Sl. Brodiin pieniä kyläteitä Unkarin rajan tuntumassa monen mutkan kautta, ja että matkanteko olisi pitkä ja uuvuttava. Lähdimme varovasti matkaan koko ajan rukoillen ja pitkän matkanteon jälkeen saavuimme onnellisesti perille. Kiitimme Jumalaa varjeluksesta matkalla ja olimme helpottuneita, että matkanteko on nyt takana.

Tästä äiti kirjoittaa seuraavasti: ”Torstaiaamuna kun saimme tietää, että kiertotie Slavonksi Brodiin on auki ja itse Brodissa suhteellisen rauhallista, suuntasimme matkamme kohti omaa kaupunkiamme. Melkein säännöllisin välein tiellä oli tiesulkuja tankkeja varten ja miinoja, joiden läpi puikkelehdimme joko poliisien tai kansalliskaartilaisten ohjaamina. Olimme todella myönteisesti yllättyneitä, miten hyvin täällä on organisoitu tiellä liikkuminen ja miten hyvin valvotaan, että ihmiset noudattavat sotatilasääntöjä. Slavonski Brodiin saavuttuamme sisimmästämme alkoivat soida kiitosvirret Herrallemme, että Hän on varjellut kirkkomme ja pappilamme ehyinä ja kokonaisina, niin kuin matkammekin tänne.”.

Sl. Brodissa asuimme kaupungin ydinkeskustassa pappilassa, jonka pihassa oli myös meidän luterilainen kirkko. Naapurissamme meidän vasemmalla puolella oli keskussairaala ja oikealla puolella oli heti ortodoksinen kirkko, takana oli tyhjä pelto ja pappilan edessä oli useita liikkeitä mm. kukkakauppoja, kampaamoita ja kauppoja. Juuri ennen meidän paluuta Kroatiaan, kroaatit saivat vapautettua Sl. Bodin varuskunnan serbisissien valloituksesta ja samalla serbit väistyivät Sava-joen toiselle puolelle. Sl. Brodiin päästyämme kuulimme heti vahtimestareilta, että meidän lähimmässä naapurissa eli ortodoksisen kirkon tornissa oli ollut pitkään serbialainen tarkka-ampuja, joka ampui kaikkea liikkuvaa kohti. Siitä ortodoksisen kirkon tornista näki koko meidän pihapiirin, joten me emme olisi voineet turvallisesti liikkua omassa pihassamme. Meidän onneksemme, me olimme sen ajan Suomessa, ja kun palasimme, siinä tornissa ei enää ollut ketään, koska kroaatit olivat ajaneet serbisissit pois kaupungistamme. Siinä oli selvää Jumalan varjelusta! Kiitos Herralle! Vaikka palasimme keskelle sotaa, koimme olevamme kotonamme kaikista vaaratekijöistä huolimatta.

”Elämä täälläkin jatkui sotaisesti. Välillä juostaan kellariin. Edelleen on öisin ulkonaliikkumiskielto, eikä pimeällä saanut näkyä valoja mistään. Koulut eivät alkaneet, vaikka niiden piti alkaa jo 2.9. Sairaalat toimivat kellareissa vaikeissa olosuhteissa, vierailut sairaaloissa ovat kiellettyjä niin kuin vanhainkodeissakin yms. Posti kulkee vaikeasti, välillä ovat puhelinlinjat poikki, TV-ohjelmat eivät näy, kaupoissa puolet hyllyistä ovat tyhjiä, minkäänlaisia kokouksia ei saa pitää pommitusten takia jne. Tänään kuitenkin astui jälleen kerran voimaan tulitaukosopimus. Saapa nähdä, pitäneekö??? Ilmapiiri näyttää kuitenkin nyt vähän rauhallisemmalta.

Seurakuntalaisillemme ja ystävillemme merkitsi kuitenkin tulomme hyvin paljon. Ilonka-mummoa käydessäni tervehtimässä, hän ensimmäiseksi itki pitkään olkapäitäni vasten ilosta, samaten Elizabeta-mummo vanhainkodilla, joka tuli minua alas tapaamaan, kun muuten minä en saa siellä vierailla. Ivanka ja Marija-mummot olivat koko ajan rukoilleet puolestamme, kun olimme Suomessa ja oi, mikä ilo oli heillä Jakovin vieraillessaan heidän luonaan, kun heidän paimenensa palasi takaisin. Ja kuultuaan tulostamme Miroslav heti kipaisi meitä tervehtimään ja sanoi: ”Voi, miten varmemmalta tunnenkaan oloni, kun te tulitte takaisin.”. Pyhäkoululaisemme Danijela ja Vjekoslav, kun tiesivät, että Zagrebia pommitettiin ja me olimme siellä, olivat purskahtaneet itkuun ja sanoneet, etteivät nyt ainakaan meitä pommitettaisiin. He näet ovat saaneet kokea sodan kauhuja, kun heidän kotiansa tulitettiin, ja he ovat joutuneet viettämään monet yöt sairaalan kellaritiloissa, kun heillä ei ole pommisuojamahdollisuuksia. Nyt he olivat yhden yön ja päivän meillä, jolloin he saivat pitkästä aikaa nukkua hyvin. Lisäksi me pidettiin lasten kanssa yhteiset aamu- ja iltahartaudet, mikä lisäsi heidän turvallisuudentunnettaan. Ja kun heidän isänsä tuli heitä hakemaan pois, he eivät olisi millään lähteneet, vaan halusivat olla luonamme pidempään. …

Jumalanpalvelusta emme saaneet eilen pitää ilmahälytysten takia, kun kirkkoja yritettiin pommittaa. Monien katollisten kirkkojen lisäksi paloi Vinkovcissa juuri korjattu luterilainen rukoushuone sekä myös Osijekin ev.lut. kirkkoa on pommitettu, mikä on hyvin ikävää. Ja me itsekin olimme jumalanpalvelusaikana kellarissa suojassa. Sen sijaan pidämme hartaustilaisuuksia seurakuntalaisten kodeissaan, kunnes taas tilanne normalisoituu.” jatkoi äitini kirjeessämme.

Ennen sotaa sunnuntaiaamuisin ennen jumalanpalvelusta käytiin isän kanssa hakemassa mummoja kirkkoon pienellä kaksiovisella Opel Kadettillamme. Muistan sen kun aina ensimmäiseksi käytiin hakemassa Ilonka-mummoa sillan yli Bosnian puolelta ja sitten vasta muut mummot Kroatian puolelta Sava-jokea. Uskollinen 90-vuotias Ilonka-mummo asui Bosanski Brodissa ja hän oli ennen sotaa halukas lahjoittamaan talonsa luterilaiselle kirkolle ja itse muuttamaan Sl. Brodiin lähemmäs kirkkoamme. Mutta aikeet jäivät sikseen kun sota alkoi yhtäkkiä. Sodan puhjettua hän ei halunnut lähteä pakoon, vaan hän jäi kotiinsa Bos. Brodiin. Valitettavasti hän menetti henkensä omassa kotipihassaan. Surullisinta sodassa oli se, että monet vanhat ihmiset eivät jaksaneet/halunneet lähteä pakoon kodistaan ja niin he jäivät sodan jalkoihin. Tämä Ilonka-mummo oli jäänyt erityisesti mieleeni, sillä aina jumalanpalveluksissa sain häneltä karkkia, niin kuin muutamalta muultakin mummolta.


Sodan aikana tästä biisistä "Minun kotimaani" tuli ehdoton hitti.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

3889.5 - Synkkä pilvi Jugoslavian yllä

”Ja vielä, kun näinä päivinä koko maailma on pelon vallassa Irakin-Kuwaitin sodan syttymisen uhan takia tai jos käännämme katseemme lähemmäksi, sota voi puhjeta täällä Jugoslaviassakin minä hetkenä tahansa, me saamme uskovina katsoa Herraan ja Häneen Sanansa vakuuttaa meille: ”Herra on minun valkeuteni ja autuuteni; ketä minä pelkään! Herra on minun elämäni turva; ketä minä vapisen! Vaikka sotajoukko asettuisi minua vastaan, ei minun sydämeni pelkäisi; vaikka sota nousisi minua vastaan, siinäkin minä olisin turvassa.” Ps. 27:1,3. Tätä Herran antamaa turvallisuutta, Hänen armollista ja rakastavaa läsnäoloaan ja siunausta toivotamme Sinulle, rakas ystävämme alkaneelle Uudelle Vuodelle!” näin kirjoitti äitini rukouskirjeessämme 1/91 Slavonski Brodissa. Sodan uhka oli selvästi jo ilmassa leijumassa, se odotti vain sopivaa hetkeä iskeäkseen...

Lämmin kesäkuinen tuuli hyväili äitini ja minun kasvoja. Slavonski Brodin pappilan piha oli täynnä väriä ja tuoksuja. Poimin kukkia äidilleni ja samalla silmäilin hedelmäpuita, sillä hedelmät näyttävät olevan kypsiä. Äitini osaisi lukea ajatukseni, hän poimi pari päärynää ja pesi ne ulkohanassa. Annoin äidille kukat ja istumme äidin kanssa varjoon rappusille ja aloimme syödä meheviä päärynöitä. Samalla ihmettelimme perhosten lentoa ja nautimme kesäsäästä. Vaikka meillä oli aurinkoista, niin Jugoslavian yläpuolella leijui synkkä pilvi. Kosovossa oli jo pitkään ollut verisiä yhteenottoja serbien ja albaanien välillä. Serbit päättivät lakkauttaa albaanien hallintoelimet, lehdet, radion ja TV:n. Samalla serbit veivät albaanien johtavat työpaikat, jolloin moni albaani jäi työttömäksi. Kosovossa tilanne oli alkamassa kiehumaan yli.

Samaan aikaan kroaatit olivat pelon ja kauhun vallassa serbien saarrettua muutamia kroatian kaupunkeja ja kyliä Pohjois-Dalmatiassa niin, ettei kenelläkään kroatialaisella ollut menemistä ko. paikkoihin. Kroatian poliisit yrittivät mennä näihin muutamiin kaupunkeihin helikoptereilla, mutta serbit estivät heidän aikeensa. Kroatiassa ei enää ollut turvallista olla. Turistit olivat häipyneet maasta saman tien, kun serbit tukkivat monet tiet ja kivittivät useita junia, henkilö- ja linja-autoja, niin että matkustamisesta oli tullut erittäin vaarallista. Serbisissien toiminnan syynä olivat vaatimukset ”kulttuuriautonomiaan” Kroatiassa. He olivat uhanneet, että sen he saavat vaikka aseilla, jos ei muuten onnistu. Ilmapiiri oli jännittynyt ja rauhaton koko Jugoslaviassa.

Myös täällä Slavoniassa oli ollut levottomuuksia, sillä muutamat pienet serbiryhmät ovat alkaneet nostamaan päätään. Ystävällisyys oli poissa, sillä naapurit pelkäsivät toisiaan. Äitini sanoi, että järkyttävintä oli huomata se, miten äsken hyvässä naapurisovussa asuvien kroaattien ja serbien väillä nyt kyti ikivanha vihamielisyys ja epäluulo toisiaan kohtaan. Viha oli sokaissut ihmissydämet, eivätkä he olleet mitään oppineet verisestä menneisyydestä.

Kaiken tämän keskellä kristityillä Jugoslaviassa oli yksi ilon aihe. Nimittäin kommunismin aikana ei ollut lupaa juhlia Joulua. Samoin koululaisilla talviloma oli aivan eri aikaan kuin mitä Joulu oli. Tämä oli kestänyt 45 vuotta, mutta vuonna 1990 siihen tuli muutos. Koululaisten talviloma siirrettiin Joulun ympärille ja Joulua sai luvan juhlia vapaasti ilman pelkoa. Se oli ilouutinen kaikille, mutta samalla kaikkien mielessä pyöri pelko levottomuuksien leviämisestä. Se pelko osoittautui aiheelliseksi, sillä jo maaliskuussa 1991 serbisissit valtasivat Pakrac nimisen pikkukaupungin (100 km Slavonski Brodista länteen). Tilanne oli se, että Kroatia pyrki itsenäistymään ja Serbia alkoi pelätä menettävänsä vaikutusvaltaansa. Siitä se sota sai alkunsa.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

3889.4 - Veljeys ja ykseys

Selitän lyhyesti vähän taustaa Jugoslavian sodasta, jotta sitten voin jatkaa omien sotakokemusten kertomista. Yleisesti slaavilaisilla kansoilla on ollut aina vahvana piirteenä kostoperinteet, mistä johtuen Balkanilla on ollut historian aikana paljon sotia, ja se näkyi myös tässä sodassa. Kommunistisessa Jugoslaviassa oli mottona ”bratstvo i jedinstvo” eli veljeys ja ykseys. Titon ollessa vallassa se toimi vallan hyvin. Kuitenkin Titon kuoleman jälkeen v. 1980 tilanne alkoi askel kerrallaan muuttua. Serbit halusivat saada yhtenäisen Suur-Serbian, samalla kun muut Jugoslavian kansat alkoivat nostaa esiin omaa kansallista identiteettiansa yhä enemmän. Kroatia mm. alkoi nostaa kroatiankielen asemaa, mikä ei miellyttänyt serbejä. Samalla serbit alkoivat tehdä ideologisia puhdistuksia Jugoslavian liittoarmeijassa, jonka seurauksena korkeissa asemissa oli melkein pelkästään serbejä.

Tilanne alkoi muuttua yhä vakavammaksi. Serbit alkoivat tarkoituksella härnätä poliittisella tasolla muita kansoja odottaen, että joku niistä ärsyyntyisi niin paljon, että tavalla tai toisella osoittaisi mieltään, jolloin serbit saisivat hyvän tekosyyn aloittaa sodankäynnin. Kroatia ja muut osatasavaltiot alkoivat yhä enemmän tuntea olonsa epämiellyttäväksi serbien vallan alla ja yhä avoimemmin osoittamaan mieltään, kuitenkin mielenosoitukset olivat toistaiseksi hillittyjä. Lopulta Kroatia ja Slovenia julistautuivat itsenäisiksi 25. kesäkuuta 1991, mikä antoi serbeille avoimen syyn sodan aloittamiseen.

Ennen varsinaista sodan alkua serbien ja kroaattien välillä oli ollut yhteydenottoja jo kesästä 1990 lähtien, jolloin serbisissit alkoivat vallata Kroatian osia, joissa oli serbienemmistö. Jugoslavian liittoarmeija tuki serbisissejä jo silloin, mutta vasta Kroatian itsenäistymisen jälkeen he alkoivat avoimesti hyökätä Kroatiaa ja muita maita kohti. Kroatialla ei ollut paljon aseita sodan alussa, sillä ne olivat kaikki liittoarmeijan takana. Sodan alkuasetelma ja koko sotakin ovat verrattavissa Raamatun kertomukseen Daavidista ja Goljatista. Kroatialla ja muilla osatasavalloilla oli alussa enimmäkseen poliisiaseita, kun serbeillä oli täysi sota-aseistus. Levottomuudet, aluevaltaukset, sotatoimet, pakolaisvirrat, kostotoimet, terroriteot ja attentaatit muuttivat hetkessä ihmisten arkielämän ylösalaisin. Iso Jugoslavia oli hajoamassa pieniksi palasiksi. Sota muuttui yhä rajummaksi. Ruutitynnyri syttyi palamaan.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

3889.3 - Kuka olen?

Olen slavonialainen, kroatialainen, savolainen, dalmatialainen, karjalainen, suomalainen sekä kaikkea niiden välistä. Olen suomalais-kroatialainen ja kroatialais-suomalainen, kahden maan ja kulttuurin sekoitus. Synnyin Jugoslaviassa Kroatian osavaltion pääkaupungissa Zagrebissa keväällä 1988. Synnyin Marja-Liisan ja Jakovin perheeseen.

Äitini Marja-Liisa on lähtöisin Nilsiästä kuusihenkisestä perheestä. Hän on vanhin lapsista. Perheellä oli maatila järven rannalla. Vaikka Nilsiä oli körttipitäjä, niin äitini perhe ei tunnustautunut herännäisiksi, vaikkakin niissä piireissä pyörivät jonkin verran. Lukion jälkeen äitini muutti Turkuun opiskelemaan pääaineenaan kemiaa. Siellä hän sai tulla uskoon. Niinä aikoina äidilläni heräsi kiinnostus lähetystyöhön ja hän Jumalalle lupasi lähteä lähetystyöhön jonain päivänä. Muutaman vuoden päästä Marja-Liisa löysi itsensä Jugoslavian aktiosta, jolloin hän sai sydämelleen jugoslavialaiset ihmiset. Siitä seurasi se, että hän haki lähetystyöntekijäkurssille ja pääsi mukaan. Vuonna 1982 äitini lähti lähetystyöhön kommunistiseen Jugoslaviaan Kroatian osatasavaltioon. Kommunismin takia äitini oli siellä ”piilolähetystyössä” ja hän tuli mukamas jatkamaan opiskelujaan farmaseuttisten aineiden parissa, sillä Jugoslaviaan ei saanut tulla lähetystyöntekijöitä. Äitiäni häiritsi tämä pakollinen opiskelu ja hän alkoi rukoilemaan, että enää ei tarvitsisi peittää sitä totuutta, että on oikeasti siellä lähetystyössä. Äiti ei osannut aavistaakaan millä tavalla hän saisikaan rukousvastuksensa...

Isäni Jakov on kotoisin Kroatian Dalmatian maakunnasta pienestä Koprno -nimisestä kylästä. Perheeseen kuului kahdeksan jäsentä. Perheen pääelinkeino oli maatalous. Ukkini pakotti isääni, vanhimpana poikana, sunnuntaisin kirkkoon latinan kieliseen messuun, mistä isäni ei oikein pitänyt, koska hän ei ymmärtänyt mitään messusta. 17 -vuotiaana isä muutti töiden perässä Splitiin kivenhakkaajaksi. Siellä hän yritti löytää katollisesta kirkosta hengellistä ravintoa, mutta se ei tuottanut tulosta. Kerran vahingossa Jakov löysi radioaseman, jossa kerrottiin kroatiankielellä evankeliumia. Se oli ensimmäinen kerta kun isäni kuuli omalla kielellään Raamatun sanaa. Siitä syttyi kipinä, jonka seurauksena monen mutkan kautta isä päättyi Zagrebiin opiskelemaan luterilaiseen teologiseen tiedekuntaan papiksi. Samalla isä alkoi rukoilemaan, että löytäisi itsellensä vaimon, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä Jumalan valtakunnan työtä.

Erään kerran äitini esimies pyysi äitiäni menemään mukaan opiskelijailtaan. Niinpä äiti sinne meni ja siellä vanhempani ensimmäistä kertaa kohtasivat. Isä tiesi heti ensi kohtaamisesta, että äitini on se oikea. Äiti taas pyysi Jumalalta kolme mahdottomalta tuntuvaa merkkiä, että onko Jumalan tahto, että hän ja isäni menevät naimisiin. Ja äiti sai ne kaikki kolme merkkiä. Niinpä vanhempani vihittiin Nilsiän kirkossa vuonna 1985. Samalla äidin ei enää tarvinnutkaan pakko-opiskella, sillä Jumala järjesti asian paremmin kuin äitini osasikaan kuvitella.

Niin kuin kerroin synnyin Kroatiassa ja perheemme eli siellä peruskouluni loppuun saakka. Säännöllisesti parin kolmen vuoden välein kävimme Suomessa ns. kotimaankausilla. Peruskouluni päädyttyä muutimme Suomeen lukioni ajaksi. Lukion jälkeen vanhempani palasivat Kroatiaan jatkamaan työtä ja mie jäin tänne opiskelemaan. Opiskelujen jälkeen jatkoin Suomessa elämistä. Vaikka nyt asun täällä, niin käyn säännöllisin välein Kroatiassa, sillä kroatialaisuus on yhtä vahva osa minua kuin suomalaisuuskin. Olen kahden maan kansalainen: 75 % suomalainen ja 75 % kroatialainen. Olen 150 % kahden maan sekoitus. Mutta ennen kaikkea olen Taivaan kansalainen, Jumalan lapsi.