Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys

Itsenäistyminen ei ole koskaan ollut helppoa. Se on monesti vaatinut kärsivällisyyttä, oikeaa ajoitusta ja valmiuutta tuleviin haasteisiin, mutta myös verta, hikeä ja kyyneleitä. Itsenäisyys on suuri lahja, joka ei ole itsestäänselvyys. Sen eteen joutuu näkemään vaivaa ja uhrata aikaa.

Minulla on kaksi kotimaata. Toinen niistä täytti viime lokakuussa 22 vuotta ja toisella on tänään 96-vuotis syntymäpäivä. Nuoremmassa kotimaassani vieläkin näkyy jälkiä sodasta, joka käytiin itsenäistymisen puolesta. Kroatiassa vieläkin on erittäin voimakkaasti läsnä tietoisuus itsenäistymisen hinnasta. Siitä ovat tietoisia niin vanhat kuin nuoretkin. Vuodatettua verta, hikeä ja kyyneleitä itsenäisyyden puolesta ei pidetä itsestäänselvyytenä. Vanhemmassa kotimaassani on taas pieni pelko siitä, että osaavatko nuoremmat sukupolvet arvostaa sitä, mitä Suomi on kokenut itsenäistymisen puolesta. Ovatko he jo unohtaneet mitä isovanhemmamme ja sitä vanhemmat ovat uhranneet itsenäisen Suomen puolesta? Toivon, että asia ei ole näin. Miedän tulee aina muistaa mikä oli itsenäisyyden hinta ja arvostaa sitä.

Itsenäisyys on kallisarvoinen ja siitä saamme olla kiitollisia. Kroatia on itsenäinen maa ja niin on Suomikin. Molemmat maat ovat kokeneet millaista on olla jonkun toisen vallan alla. Sekä molemmat tietävät mikä on vapaus ja itsenäisyys. Olkaamme kiitollisia itsenäisestä kotimaastamme, joka meillä on!

Jugoslavian sota ja mie

En aio kertoa Jugoslavian sodan syitä, sillä ne on monimutkaisia… Enkä aio analysoida ko. sotaa, vaan pelkästään kerron omista kokemuksista ja muistoista. Sen verran muistutan Balkanin historiasta, että kerron vähäsen sodan osapuolista. Serbit olivat vallanneet Titon kuoleman jälkeen koko Jugoslavian johdon, jolloin kroaatit ja muut Jugoslavian kansat kokivat jääneensä alakynteen.  Koska serbit eivät rauhassa antaneet muiden jugoslaavien itsenäistyä, syntyi sota itsenäisyyden puolesta. Enempää en nyt kerro taustoista. Vaan kerron millaista oli kokea sota lapsena ja miten siitä selvittiin. Palaan hetkeksi mielessäni vähän päälle 20 vuotta taaksepäin.

Slavonski Brodin ja Bosanski Brodin rajana on vain Sava-joki

Olin kolmevuotias kun alkoi Jugoslavian sota vuonna 1991. Asuimme vanhempieni kanssa Slavonski Brodissa Kroatiassa Sava-joen rannalla. Joen toisella puolella on Bosanski Brod niminen paikka, joka on Bosnia ja Hertsegovinaa. Vanhempani olivat silloin ja ovat edelleenkin lähetystyöntekijöinä Kroatiassa. Perheemme pysyi Kroatiassa sodan ajan, sillä emme halunneet jättää hädässä olevia ihmisiä ja itse häipyä hädän keskellä. Vanhempani koko ajan sodan aikana jakoivat humanitaarista apua ja toivon sanomaa kärsiville ihmisille.

Monet ihmiset ovat kysyneet minulta, pelkäsinkö sodan keskellä… Ja itsekin olen monesti pohtinut asiaa, sillä en ole kokenut pelkoa tai ainakaan en muista sitä kokeneeni. Yhtenä syynä on varmaan se, että vanhempani pitivät huolta, että sodan keskellä, koin oloni turvalliseksi heidän kanssaan. Toisena syynä on minun vahva lapsuuden usko Jumalaan. Tiesin, että Jumala varjelee meitä. Ja jos jotain sattuu meille, niin sillä on syynsä. Luotin Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa. Ja näiden kahden asian kanssa koin oloni turvalliseksi sodan myllerryksissä.

Näkymä Bosniaan Sl.Brodista

Koska asuimme Kroatian ja Bosnian rajalla, meidän kaupunkia tulitettiin sen jälkeen kun serbit valloittivat Bosanski Brodin. Pahimpana aikana päivittäin kaupungissamme soivat sireenit hyökkäyksistä varottaen. Serbit valloittivat myös moottoritien, joka vie pääkaupunkiin Zagrebiin, joten jos sinne oli asiaa, jouduttiin ajamaan pikkuteitä monen mutkan takaa. Suuri on ihme, että me, koko perhe, olemme kaikki elossa. Kerron läheltä piti tilanteista muutaman esimerkin.

Asuimme Sl. Brodin keskustassa ja meidän naapurissa oli keskussairaala. Vallattuaan Bosanski Brodin serbit pommittivat ko. sairaalaa. Sairaalan monista osumista lensi granaatin sirpaleita meillekin katon läpi sisälle. Oli suuri ihme, etteivät ne osuneet kenenkään.

Meidän pihan takana oli pieni naapurin maapalsta, johon lensi pommi pari metriä meistä. Suuri ihme oli se, ettei pommi räjähtänyt, vaan se upposi maahan. Kroatian sotilaat tulivat poistamaan sen ja se saatiin turvallisesti nostettua ja vietyä pois. Jos se olisi räjähtänyt, en välttämättä olisi tässä nyt tätä kirjoittamassa.

Sodan aikana kaupoissa oli jatkuvasti puutetta jostain perustarvikkeista. Ja ylipäättään kauppaan meno oli vaarallista. Kerran kun isäni meni kauppaan ostaman ruokaa, hän koki läheltä piti tilanteen. Paluumatkalla isäni oli juuri kääntymässä kerrostalon nurkan takaa meidän kadulle, kun kranaatti lensi hänen edestä. Jos isäni olisi kävelyt yhtään nopeammin, hän olisi joutunut kranaatin eteen. Onneksi Jumala varjeli häntä.

Jouduimme aina välillä menemään pääkaupunkiin tai sen läpi Itävaltaan. Koska moottoritie oli suljettu, jouduttiin menemään vaihtoehtoista tietä. Ko. tien varressa oli myös serbien miehitettyalue ja sen läpi kulkemista valvoivat rauhanturvaajat. Vaikka sitä valvoivat rauhanturvaajat, ei ollut takeita siitä, etteivätkö serbit hyökkäisivät kaikesta huolimatta. Muistan miten aina kun lähestyimme ko. aluetta, rukoilimme vanhempieni kanssa Jumalalta varjelusta, jonka jälkeen mie aina nukahdin ja heräsin vasta kun olimme ohittaneet ko. alueen.

Sodan myrskyssä kotinsa menetti moni ihminen ja joutui pakolaiseksi vain niillä vaatteilla jotka oli heillä päällä sillä hetkellä. Niinpä meidän pihan edessä aamuittain oli kauhean pitkä jono pakolaisia odottamassa humanitaarista apua – ruokaa ja vaatetta. Pappilan pihamme oli aivan täpötäynnä ihmisiä. Muistan miten meidän oli pakko laittaa portit lukkoon yöksi, etteivät ihmiset jo aamuyöstä olisivat soittaneet ovikelloamme. Pakolaisten virta oli jatkuvaa, siksi meidän piti laittaa portit lukkoon myös lounaan ajaksi, jotta saisimme rauhassa syödä ja hetkeksi hengähtää. Osa pakolaisista halusi vaan ruokaa ja vaatetta, mutta osa halusi myös hengellistä ravintoa – lohtua ja toivoa synkkiin hetkiin. Niinpä meidän pieni ev.lut. seurakunta kasvoi sodan aikana hurjaa vauhtia.

Tässä oli muutama tilanne, joita koettiin sodan keskellä perheeni kanssa. Niistä huolimatta emme halunneet jättää kroaatteja ja pakolaisia oman onnensa nojaan, vaan halusimme auttaa heitä ja kertoa heille toivosta ja ilosanomasta. Vaikka tämä kuulostaa oudolta, olen kiitollinen vanhemmilleni, että emme lähteneet pakoon sotaa, vaan jäimme. Sillä ilman tätä sotakokemusta, en osaisi arvostaa itsenäisyyttä ja vapautta. En osaisi arvostaa kallista sodan hintaa, jonka Kroatia koki. Verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu itsenäisyyden puolesta. Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys.

Vaikka sodan aikana moni tuttuni menehtyi, kukaan isäni suvusta ei kuollut. Sodassahan kaikki taistelemaan kykenevät miehet joutuivat rintamalle sotimaan (isäni ei tarvinnut mennä, koska oli pappi). Niinpä minunkin sukulaismiehet joutuivat taistelemaan itsenäisyyden puolesta. Moni heistä haavoittui, mutta yksikään ei menehtynyt. Laskin viime keväällä, että pelkästään neljä miun lähisuvun miestä, puolusti kotimaataan yhtensä 3889 päivän verran. Ja silti heistä ei yksikään sodassa kuollut.

Tämä sotakokemus ei ole pelkästään opettanut arvostamaan minua Kroatian itsenäisyyttä, vaan myös Suomen. Sillä tämän avulla ymmärrän hyvin, mitä on Suomi joutunut kokemaan itsenäisyytensä puolesta. Arvostan molempien kotimaitteni itsenäisyyttä ja ymmärrän mitä itsenäisyyden saavuttamien on tarkoittanut. Olen kiitollinen siitä, että Suomi ja Kroatia ovat itsenäisiä maita.

Nöyrä suomalaisuus vs. ylpeä kroatialaisuus

Taas kerran mun suomalaisuus ja kroatialaisuus ovat joutuneet törmäyskurssille. Tajusin tänään aamulla ajaessani töihin, että olen taas kerran yhdessä asiassa pelottavan paljon suomalaistunut.

Nimittäin, suomalainen ajattelutapahan on "tää on liian hyvää olakseen totta". Kroatiassa taas enemmän ajatellaan tähän tyyliin, että "minullehan kuuluu kaikki hyvä ja paras". Molemmathan ovat täysin eri ajattelumaailmoita...

Itse olen molempien ajattelumaailmojen sekoitus, mikä on hämmentävää... Saatan helposti ylpistyä, mutta saatan myös olla nöyränä. Saatan välillä vähätellä itseäni ja taas välillä kehuskella saavutuksillani. Tämä on todella hämmentävää minulle itsellekin...

Olen viime aikoina huomannut, että tämä suomalainen ajattelumaailma on yleistynyt minun kohdalla. Ja taas ovat alkaneet soimaan hälytykset, että olenko taas kerran liikaa suomalaistunut... Pitkän pohdiskelun jälkeen päädyin lopputulokseen, että se on ihan sama, sillä aina tulen olemaan molempien maiden ja kulttuurien sekoitus. Joskus tulee suomalaisuus paremmin esille ja joskus taas kroatialaisuus. Kuitenkin molemmat puolet kulkevat aina mukana. Tämä on minun elämäni - sekoitus suomalaisuutta ja kroatialaisuutta.

Kroatialaisten ruokien pikakatsaus

Luvassa on pieni sukellus kroatialaiseen ruokamaailmaan. Maukkaita lukuhetkiä! :)

Tässä on etelä rannikon tunnetuin savustettu ilmakuivattu kinkku - pršut. Se on voimakkaasti suolainen, mutta erittäin hyvä.

 Itäisessä Kroatiassa tehdään paljon kotitekoisia makkaroita. Tämä kulen on ehdottomasti suosituin ja tulinenkin.

Kroatian tunnetuin juusto on Paški sir, se on tehty lampaan maidosta perinteisin keinoin.

Sarma. Siinä on särmää. Kyseessä on keittämällä valmistettu hapankaalikääryle, jossa on jauhelihaa ja riisiä. Tämä on yksi mun suosikkiruoista.

Musta risotto ei kuulu mun herkkulistalle, mutta monet tykkäävät siitä (kuten minun vanhemmat). Sen musta väri tulee mustekalan musteesta.

Grillaamalla paistettua lampaan lihaa... Voiko olla sen parempaa? Mureaa hyvin maustettua lihaa, pehmeitä uuniperunoita ja tomattikurkkusalaattia... Tämä on ehdottomasti mun suosikki.

Varma valinta on purica s mlincima eli kalkkunaa ja kroatialaista kotitekoista pastaa. Siitä tykkäävät isot ja pienetkin.

Fiš paprikaš eli tulista kalakeittoa. Se on jopa niin suosittu ruoka Kroatiassa, että vuosittain järjestetään valtakunnallinen kilpailu siitä kuka tekee parhaimman ja tulisimman kalakeiton. Tämä ei kuulu minun suosikkeihin.

Fritaja sa šparogama eli parsamunakas. Se on hyvää ja maukasta.

Čvarci näyttävät herkullisilta, mutta eivät ole terveellisiä. Eli ne ovat yksinkertaisesti ekaksi keittettyä ja sitten pasitettua porsaan läskiä.

Zagorski štrukli eli tuorejuustoleivos. Se on siitä hauska, että sitä voi tehdä keittämällä tai paistamalla. 

Kremšnita. Tätä on aina pakko saada Kroatiassa käydessäni. Se on perinteinen leivos ja se on teodella hyvää. Suosittelen lämpimästi kaikilla makean ystäville.

Makovnjača on unikonsiemenistä tehty kuiva kääretorttu. Se on hyvää, mutta sitä ei kannata syödä liian paljon... Alkaa nukuttaa...

Čupavci (suom. pörröiset). Ihana muisto lapuudestani... Aina kun oli jotkut juhlat, pöydässä oli näitä maukkaita pörröisiä kookoskakkuja.

Lettuja ja makeaa tuorejuustokastiketta, se tyypillistä kroatialaiselle ruokakulttuurille. Se on todella hyää, mutta sitä ei jaksa syödä liika, ettei tule paha olo sen makeudesta.

Paprenjaci. Ihanan pippurisia keksejä, joita voisi syödä vaikka kuinka paljon. Tämä, jos mikään, on perinteinen kroatialainen herkku. 

Kroatia ja sen värit

Kroatia. Tämä maa sisältää erilaisia makuja ja mausteita, värjeä ja rakenteita, iloa ja surua sekä rauhaa ja sotaa, mutta ennen kaikkea se sisältää kansan, joka on kokenut ja nähnyt verta, hikeä ja kyynneleitä, ollakseen tänään itsenäinen.

Kroatiassa on paljon nähtävää ja koettavaa. Siksi tähän laitan videon, koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhannet sanat.

Kuitenkin Kroatia ei ole pelkästään vain turistikohde. Sen historia ja kulttuuri tuovat siihen särmää ja kiehtovuutta. Esimerkiksi pöytätavat vaihtelevat eri alueilla: Dalmatiassa kaikki mitä on pöydällä on tarjolla, sen kun itse otat, mutta Slavoniassa heti jos lasi tyhjenee siihen jo kaadetaan kysymättä lisää. Myös mausteiden dominoivuus vaihtelee alueittain: Slavoniassa on tuliset ruoat, kun taas Dalmatiassa vallitsevat suola ja välimeren mausteet. Yksinkertaisesti sanottuna, yksi visiitti Kroatiaan ei riitä tutustumaan maan värikirjoon ja makuihin.

Itselleni Kroatia on erittäin tärkeä. Mie rakastan sen ihmisiä, elämän tyyliä ja tempperamenttisuutta. Rakastan kroatialaisuutta ja sen värjeä. Siksi suosittelen lämpimästi Kroatiaan tutustumista. Viikon loma ei riitä, vaan se kunnolla tutustuminen vaatii paljon pidemmän ajan.

Jos kiinnostut Kroatiasta, muínulta voi kysyä lisäinfoa.

Talo lähteen edessä: kuvan turkosin sininen kohta on 90m syvä

Hillitty temperamenttisuus

Puolen vuoden tauon jälkeen jatkan blogiin kirjoittamista. Olen pahoillani näin pitkästä tauosta! Mukavia lukuhetkiä!

Hillitty ja temperamenttinen sanat eivät normaalisti mahdu samaan lauseeseen. Mutta tänään nämä sanat poikkeuksellisesti kuuluvat yhteen. Ne ovat yhtä. Toistaiseksi.

Kahden maan kansalaisena minulla on myös kahden maan ja kulttuurin luonteenpiirteitä, jotka välillä joutuvat törmäyskurssille tai sitten joku niistä antaa vallan toiselle. Havahduin perjantaina siihen, että kaksi minun dominoivaa luonteenpiirettä ovat joutuneet sotaan, jossa toinen voitti ja toinen hävisi. Yllätyin kovasti siitä, kumpi oli voittanut. Ei se näin voinnut mennä...

Kroatialainen dominoivin luonteenpiirteeni on temperamenttisuus. Se on yleinen kroaateilla. Näytän tunteeni heti, enkä pidättele lainkaan. Saatan hetkessä suuttua... Olen siis todella impulsiivinen. Ehkäpä paras sana kuvamaan tätä luonnettani on räjähdysvaara.

Kaikista suomalaisista luonteenpiirteistäni vahvinpana on hillittynä oleminen. Pystyn hillitsemään itseäni hyvin tilanteessa kuin tilanteessa. Hillitsemistä ei ole ollut helppoa oppia, mutta Suomeen muutettuani se luonteenpiirre vain kasvoi ja vahvistui. En heti räjähdä, sillä hillitsen itseäni.

Miten sitten nämä kaksi erilaista luonteenpiirettä tulevat toimeen? Kun suutun, sisälläni kiehuu, mutta ulkokuoreni pysyy tyynenä. Vasta kun pahin kiehumispiste on ohi, näytän hillitysti tunteeni. Miten tämä on vaikuttanut minuun? Nykyään minua on vaikea saada suuttumaan, sillä olen oppinut hillitsemään itseäni liiankin hyvin. Silloin kun suutun, niin silloin on tosi kyseessä, mutta silti ilmaisen asian hillitysti. Milloin kyseiset luonteenpiirteet ovat vahvimmillaan? Tähän pätee sanonta maassa maan tavalla. Nimittäin Kroatiassa temperamenttisuus on vahvimmillaan ja Suomessa taas tämä hillitty luonteenpiirteeni. Koska asun täällä Suomessa, niin temperamenttisuus ei pääse valtaan kovin usein.

Mietit varmaan, että tämähän kuulostaa hyvältä. Niin se ei kuitenkaan ole. Sillä perjantaina tajusin, että olen suomalaistunut liikaa. Olen antanut vallan hillitsemiselle, jonka seurauksena temperamenttisuuteni on jäännyt jalkoihin. Temperamenttisuuta on jäljellä vain 20 %, samalla kun hiillitsemisellä on 80 % osuuttaa minuun. Se ei kuulosta hyvältä. Olen pulassa.

Olen pulassa siksi, että koen kroatialaisuuteni heikentyneen. Haluan olla yhtä paljon kroatialainen kuin suomalainenkin. En halua, että toinen on voimakkaampi kuin toinen. Sen takia on pakko ottaa pari askelta taakse päin, jotta tasapaino säilyisi. Jos sekään ei auta, silloin on pakko painaa Kroatia-nappia.

Saa nähdä kuinka tässä käy, mutta samalla tavalla tämä ei voi jatkua.
Kirjoitan myöhemmin kuinka tässä kävi. :)