Läheteistä
kaikki muut olivat suomalaisia, paitsi isäni oli kroaatti.
Paluumatkalla Itä-Kroatiaan poikkesimme juhlimaan isäni
syntymäpäivää hänen kotikyläänsä Koprnoon. Siellä kaikki
meidän sukulaiset ja naapuritkin yrittivät saada meitä luopumaan
ajamisesta takaisin Itä-Kroatiaan Bosnian kautta, koska sillä
reitillä oli serbien miehitetty alue. Mutta isäni oli vakuuttunut,
että pääsemme läpi ilman suurempia ongelmia, sillä kaikki on
Jumalan käsissä. Niinpä lähdimme matkaan jännittynein ja
osittain myös pelokkain mielin. Melkein heti matkan alkumetreillä
teillä oli näkyvissä serbialaissotilaita panssarivaunuineen ja
kyrillisine teksteineen. Mitä lähemmäs Kninin kaupunkia
lähestyimme, sitä enemmän panssarivaunuja ja sotilaita
tiensulkuineen tuli vastaan. Kaupungin kaduilla ei paljon muita
ihmisiä näkynyt. Tunnelma kaupungissa oli jännittynyt ja
aavemaisen hiljainen. Vain epäystävälliset serbisotilaat aseineen
olivat katukuvassa. Ajoimme rauhallisesti sydämet pomppien kaupungin
läpi. Kaikilla oli tunne, että mitä nopeammin pääsemme
kaupungista ulos, sen parempi.
Noin
puolen tunnin päästä Kninin läpiajon jälkeen, kuulimme
uutisista, että kaupunki oli suljettu kokonaan. Sinne ei enää
kukaan päässyt sisään eikä ulos. Meidän matkaseurue oli
viimeisten joukossa, jotka pääsivät Kninin läpi ajamaan. Se oli
selvästi Jumalan varjelusta, sillä jos olisimme vähänkään
myöhemmin menneet Kninin läpi, tilanne olisi voinut päättyä
toisin. Jatkaessamme matkaa kohti Itä-Kroatiaa Bosnian läpi, näimme
matkalla serbisissien lippuja ja kirjoituksia ”Tämä on Serbia”.
Nämä kaikki merkit yhdessä enteilivät tulevista suurista
vaikeuksista koko Jugoslaviassa. Tuo kokemus lisäsi tietoisuuttamme
siitä, että sota on puhkeamassa hetkellä millä hyvänsä.
Jo
paljon ennen matkalle lähtöä Slavonski Brodissa isäni oli
naapurissa olevalle ortodoksikirkolle antanut avustusrahaa heidän
kirkon rakennusurakkaa varten. Isäni oli saanut siitä tositteen,
jonka hän otti mukaan kyseiselle matkalle tietäen, että jos serbit
rupeavat hankaliksi, tuolla tositteella voi olla suurikin merkitys
selviämisessä. Onneksi kyseistä paperinpalaa ei tarvittu käyttää,
sillä Jumala piti huolen meistä. Kaikki pääsimme turvallisesti
perille koteihimme, mutta jokainen alkoi miettimään miten tämä
levoton tilanne kehittyy. Milloin syttyy sota?
Elimme
vuotta 1991. Itse olin tuolloin juuri täyttänyt kolme vuotta.
Asuimme äitini Marja-Liisan ja isäni Jakovin kanssa Slavonski
Brodissa, Kroatian itäosassa, Kroatian ja Bosnian rajalla, vain
Sava-joki oli välissä. Vanhempani olivat lähetystyöntekijöinä
Jugoslaviassa Kroatian osatasavaltiossa, kuten myös muutama muu
suomalainen. Mahdollisen sodan merkkejä näkyi jo ilmassa paljon
ennen tätä.
Jugoslavia
koostui kuudesta osatasavallasta, jotka olivat Kroatia, Slovenia,
Serbia, Bosnia-Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro sekä kahdesta
Serbiaan kuuluvasta autonomisesta alueesta, eli Kosovosta ja
Vojvodinasta. Jugoslaviassa Titon kuoleman jälkeen poliittinen
tilanne alkoi olla erittäin kireä, mikä pikkuhiljaa kasvoi yhä
aggressiivisemmaksi myös käytännössä. Tilanne alkoi uhkaavasti
näyttää piakkoin räjähtävältä ruutitynnyriltä. Enää ei
tarvittu kuin palava tulitikku tai soihtu, jotta ruutitynnyri
räjähtäisi.