3889.20 - Miten Jugoslavian sota vaikutti minuun?

Vaikka olin vain 3-7 -vuotias Jugoslavian sodan aikana, se on vaikuttanut minuun syvästi. Ensinäkin opin arvostamaan itsenäisyyttä ja vapautta, niin Kroatian kuin Suomenkin. Se, että molemmat kotimaani ovat vapaita, ei ole itsestään selvyys. Se on erittäin suuri lahja, mutta monesti onnistumme unohtamaan sen rauhan aikana. Saamme olla kiitollisia itsenäisyydestämme! Niin Suomen kuin Kroatian itsenäisyyden puolesta on vuodatettu verta, hikeä ja kyyneliä. Osaammeko arvostaa sitä?

Toisekseen tämä kokemus rikastutti minua. Ymmärrän mitä on olla sodan jaloissa. Ymmärrän sen kärsimykset. Pelot. Ahdistukset. Turvattomuuden. Levottomuuden. Vihan. Mutta ymmärrän myös sen, miten rakkaus voi muuttaa kaiken sodankin keskellä. Se kun saa kokea rakkautta, toivoa, huolenpitoa, ystävällisyyttä ja omastaan jakamista, siinä on suuri vaikuttava ja muuttava voima. Ennen kaikkea suurin muuttava voima on Jumalan Sanassa, armossa ja rakkaudessa. Kun ihminen pahan keskellä kokee Jumalan huolenpitoa ja ihmisen ystävällisyyttä, ne saavat toivon kipinän syttymään. Kun kohtasimme hädässä olevia ihmisiä, autoimme heitä ja lohdutimme heitä, tapahtui muutoksia ihmisissä. Viha muuttui anteeksiannoksi. Pelko rauhaksi. Levottomuus luottamukseen Jumalaan. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” sanotaan 1. Joh. 4:17b-18a:ssa. Me itse emme pysty tekemään tätä muutosta, mutta Jumala voi. Hän on rakkaus. Hän on toivo. Hän on tie. Hän on rauha. Hän on turva. Hän on pelastus.

Kun kymmenen vuotta sitten aloitin tämän projektin ja lähdin käymään läpi Jugoslavian sodan taustoja ja tapahtumia, kesken kaiken huomasin tulleeni katkeraksi serbeille siitä, mitä he tekivät muille Jugoslavian kansoille. En osannut antaa heille anteeksi. Enkä halunnutkaan. Se oli vaikeaa. Mutta Jumala muutti asenteeni. Väitin pitkään itselleni, etten voi olla rasisti, koska olen kahden maan sekoitus, mutta samalla olin katkera serbeille. Eräänä päivänä Jumala nosti tämän asian esiin ja jouduin kohtaamaan oman tekopyhyyteni ja asenteeni. Painin asian kanssa pitkään, mutta lopulta minun oli vaan myönnettävä, että olin rasisti. Se teki kipeää, mutta Jumalan armon avulla asenteeni muuttui ja pääsin vapaaksi siitä. Opin, ettei katkeruudesta seuraa mitään hyvää. Opin, että sen ja kaiken muun kaunan voin jättää Jeesuksen ristin juurelle ja pyytää Jumalaa murtamaan muurit ja muuttamaan minut. Ja niin tapahtui. En ole enää katkera serbeille, kiitos Jumalalle! Opin, että niin serbit kuin kroaatit, niin venäläiset kuin suomalaisetkin, ja kaikki maailman kansat, ovat samalla viivalla Jumalan silmissä. Ainoastaan Jumalan armo ja rakkaus voivat muuttaa vihan, katkeruuden, pelon. Ei ole olemassa yhtään ihmistä tai kansaa, joka ei tarvitsisi Jumalan muuttavaa armoa ja rakkautta. Me emme pärjää ilman niitä. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Joh. 3:16.

Samalla kun Jumala vapautti minut katkeruudesta, tajusin miten ihmeellisenä rakkaudellisena esimerkkinä olivat sodan aikana ja sen jälkeenkin minun vanhemmat ja myös meidän Sl. Brodin seurakunta. Seurakunnassamme oli seitsemää eri kansallisuutta ja kaikki olivat sulassa sovussa keskenään, sillä Jumalan muuttava rakkaus oli kantavana voimana. Seurakuntamme oli yhtä suurta perhettä, jossa ei katsottu toisten kansallisuuksia, vaan sitä, että kaikki yhtälailla oltiin Jumalan lapsia. Vanhempani eivät erotelleet ihmisiä tosistaan, vaan ottivat kaikki avosylin vastaan ja auttoivat jokaista. He olivat innostavana esimerkkinä koko seurakunnalle ja minullekin. Vanhemmiltani opin sodassa, että rakkaus voittaa pelon, epätoivon, ahdistuksen ja vihan. Jäin ihmettelemään miten se lapsena näkemäni ja kokemani rakkaus muuttui aikuisiässä katkeruudeksi, mutta onneksi Jumala puuttui asiaan. Rakkaus todellakin muuttaa kaiken!

Yksi sodan vaikutuksista minuun on ollut se, että en edelleenkään suostu katsomaan sotaelokuvia (paitsi ”Ei kenenkään maa”, joka kertoo Jugoslavian sodasta), joissa käytetään automatisoituja aseita. Vanhanaikaiset aseet kuten miekat ja jouset, eivät haittaa elokuvissa, mutta nämä modernimmat aseet ovat liian lähellä kokemuksiani aidosta sodasta. Se kun näin ja kuulin oikeiden aseiden käyttöä oikeassa sodassa neljän vuoden ajan, se jätti jälkensä. Myöskään en pidä kerran kuukaudessa testattavien väestöhälyttimien sireenien äänestä: ne tuovat joka kerta välittömästi sodan mieleen.
Toisaalta nämä edellä mainitsemani asiat ovat hassuja sen rinnalla, mitä seuraavaksi kerron. Peruskoulun loppupuolella suunnittelin kroatialaisen ystäväni kanssa Kroatian armeijaan liittymistä. Koin vahvasti, että jos tulee vastaavanlainen tilanne uudestaan, haluan olla etulinjassa puolustamassa maatani. Mutta muutettuani lukioon Suomeen, jouduin jättämään Kroatian armeijaan liittymisen haaveet sikseen. Mutta sen sijaan aloin haaveilemaan Suomen puolustusvoimiin liittymistä ja sen kautta rauhanturvaajaksi pääsemisestä. Halusin päästä turvaamaan rauhaa Kosovoon tai jonnekin muualle. Sekin kyllä jäi vain haaveeksi, sillä toisin on elämäni tie vienyt. Ja hyvä näin.

Hotellivirkailijan auto, jolla kierrettiin koko Sarajevo.

Kolmisen vuotta sitten kävin hyvän ystäväni kanssa Sarajevossa, Bosnian ja Hertsegovinan pääkaupungissa, jossa tutustuin tähän samaan sotaan bosnialaisten näkökulmasta. Hotellissamme, jossa majoituttiin, oli innokas vastaanottovirkailija, joka halusi meille esitellä Sarajevon kaupunkia ja sen historiaa. Oli kesähelteinen päivä ja siitä huolimatta lähdettiin yksityiselle kaupunkikierrokselle hänen pienellä keltaisella autollaan. Hän vei meidät mm. sotamuseoon, joka toimi salaisen tunnelin (”Pelastuksen tunneli”) lähtökohtana, joka meni lentokentän alta. Sarajevon saarron aikana kyseisen tunnelin kautta toimitettiin kaupunkiin ruokaa, lääkkeitä, tupakkaa ja aseita. Se oli ainoa turvallinen tie kaupunkiin. Kyseinen tunneli kaivettiin salahankkeena ja se oli 720 m pitkä ja 1,5 m korkea.

Oppaamme kertoi hänen kokemuksistaan sodasta Sarajevossa ja miten siitä selvisi perheineen. Hän kertoi sodan pahuudesta, mutta myös niistä pienistä rakkauden kokemuksista kaiken hässäkän keskellä. Hän oli erittäin kiitollinen kroaateille, että he tulivat auttamaan bosnialaista sodan aikana, mutta viha serbejä kohtaan oli edelleen suuri. Mieleeni jäi hänen lauseensa ”En voi koskaan antaa anteeksi serbeille.” ja se on erittäin surullista, että viha on voimakkaampi kuin kaikki muu. Sarajevo on mielenkiintoinen ja värikäs kaupunki. Lännen ja idän sekoitus. Kroaattien, bosnialaisten ja serbien sekoitus. Vanhan ja uuden sekoitus. Se mitä näin, kuulin ja opin tuona elokuisena päivänä Sarajevossa, auttoi minua ymmärtämään Jugoslavian sodan laajuutta ja vaikutuksia paljon paremmin. Ennen tätä päivää kyllä tiesin sodan laajuudesta ja vaikutuksista muissakin silloisissa Jugoslavian osatasavaltioissa, mutta nyt se tuli paljon konkreettisemmaksi.

En toivoisi keneenkään kokevan sotaa, mutta valitettavasti tässä maailman tilanteessa aina jossain päin maailmaa soditaan ja se on surullista. Miksi ihminen haluaa toiselle ihmiselle pahaa? Miksi valta on tärkeämpi kuin ihmishenki? Miksi ihmisen pahuus on niin suuri? En tiedä, ehkä joskus vastaukset selviävät. Mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että jos jompaakumpaa kotimaatani kohtaisi sota, suurella todennäköisyydellä en jäisi toimettomaksi... Ennen kaikkea, jos niin kävisi, niin haluaisin sodankin keskellä olla välittämässä Jumalan rakkautta, toivoa ja apua ympäröiville ihmisille, niin kuin perheemme Jugoslavian sodassa teki. Se mitä nyt voimme tehdä on rukoilla, ettei sotia tulisi. Mutta jos niitä tuleekin, niin jo nyt voimme rukoilla Jumalan johdatusta, varjelusta ja meidän valmistautumista niitä aikoja varten. Jumala on uskollinen ja hän pitää meistä huolen, siitä olen varma!

3889.19 - Sodan arvet

Sota pikkuhiljaa loppui eri paikkakunnilla eri tahtiin. Viimeisimpien joukossa vapautui Kninin kaupunki. Sodan jäljet olivat tuhoisat. Harva oli se rakennus, johon ei ollut mikään osunut. Ihmiset alkoivat pikkuhiljaa palata koteihinsa, jotka olivat raunioina. Sen lisäksi, että heidän kodit olivat maan tasalla, myös monen perheen jäsenet olivat sodassa surmatut, kateissa tai haavoittuneita. Näiden ihmisten tuska oli sanoin kuvamaton! Tunnen yhden naisen, joka menetti sodan aikana miehensä, molemmat pojat, kotinsa ja elantonsa. Voitte vain kuvitella hänen tuskaa ja surua. Eikä tämä ollut ainoa tapaus, monilla oli aivan samantapainen tilanne.

Ihmiset olivat lohduttomia, väsyneitä, nälissään ja kylmissään – kaikkensa menettäneitä. Ilo oli suuri niillä, joiden perhejäsenet olivat elossa. Mutta suru oli valtava niillä, joiden isät, äidit, pojat, tyttäret, vävyt, miniät, lapsenlapset ja sukulaiset olivat kadonneitten listalla tai sodassa surmatut. Hyvin muistan niiden ihmisten kasvot jotka tulivat meille seurakuntaan surullisin silmin etsimään lohtua, saamaan toivoa ja sammuttamaan sisäistä janoaan. Sota oli valtavan traumaattinen asia monille ihmisille, jotka ennen sotaa elivät sulassa sovussa serbien kanssa. He kokivat valtavan suuren järkytyksen kun heidän vanhat naapurit, kylän ystävälliset serbit, hyökkäsivät aivan yllättäen heidän kimppuunsa, ajoivat heidät kodeistaan, ryöväsivät heitä ja uhkasivat aseilla. Näistä kokemuksista ei helpolla toivuta.

Sodan kauheat kertomukset keskitysleireistä ovat järkyttävät. Ihmisiä siellä lyötiin, rääkättiin, kidutettiin ja hyväksi käytettiin – heitä kohdeltiin pahemmin kuin eläimiä. Muistan, kun aika pian sodan loputtua vanhempieni kanssa lähdettiin Vukovariin (sodassa eniten kärsineeseen kaupunkiin), sopiakseen hengellisten radio-ohjelmien lähetyksistä paikallisen Radio-Vukovarin kautta. Kyseinen kaupunki oli aivan raunioina, järkyttäviä näkymiä kaikkialla. Silloin Vukovarin rauhaa oli turvaamassa poliisipartiossa aina yksi kroaatti ja yksi serbi, joten kun kysyimme apua poliiseilta, vahingossa kysyimme apua serbiltä eikä kroaatilta, joka ohjasi meitä tietenkin serbialaiseen radio-Vukovariin. Saavuttuamme siihen paikkaan, missä kyseinen serbialainen radio oli, paikka oli jäätävän näköinen. Kaikki oli rauniona – autot, talot, puut, tiet, aidat. Isän mentyä neuvottelemaan sisään serbien radio-Vuokvariin, äidin kanssa jäimme kävelemään ja odottamaan ulos. Kävelimme samaa katua edes takaisin, sillä emme uskaltaneet poiketa tieltä pois, ettemme olisi joutuneet miinoja kohtaamaan. Siinä kadun varrella oli iso piha, jossa oli pari kolme isoa peltihallia. Muistan äidin kanssa ihmetelleeni sitä paikkaa, kun kylmät väreet kulkivat pitkin selkäydintä, mutta emme siitä sen enempää ajateltu. Muutaman viikon päästä tästä tapahtumasta, televisiosta tuli joku ohjelma joka kertoi keskitysleireistä sodan aikana ja siinä oli myös tämä kyseinen paikka.

Yksi monista sodan muistomerkkeistä.

Nykyäänkin Kroatiassa on ihmisiä joiden läheiset ovat vielä kateissa sodan jäljiltä. He voivat olla paenneet ulkomaille tai kuolleet sodassa ja haudattu joukkohautoihin – sitä ei tiedetä. Mutta kadonneita on edelleen olemassa, eikä heidän jäljilleen ole helppoa päästä. Kadonneiden sukulaisilla ei ole helppoa, mutta elämän jatkuttava on. Vaikka vuosia on jo vierinyt, heillä on vielä pieni toivon pilkahdus syvällä sydämissään siitä, jos sittenkin löytyisivät kadonneet läheiset. Toivossa on hyvä elää! Vaikka sota on jo ohi, vieläkin saattaa Kroatiassa nähdä raunioita rakennuksia, miinapeltoja ja sodassa maatansa puolustaneitten ihmisten muistomerkkejä. Sota ohi on, mutta muistot ja haavat pysyvät!

Vaikka sota on täynnä vihaa, väkivaltaa ja epätoivoa, sodan loppuminen ja kotiinpaluu on toivon ja uskon asia, sekä ilon juhla. Sodassa ei ole mitään hyvää, mutta sen loppumisessa on riemuitsemisen aihetta. Muistan kuulleeni sen helpotuksen ja huokauksen monien aikuisten huulilta sodan loputtua. Sota on ohi! Kuinka ihanilta kuulostivatkaan nuo sanat kärsivien korvissa. Vaikka sodan loppumisesta iloittiin, kotiinpaluu ei ollut helppoa. Osalla koti oli maan tasalla, osalla kodin ympäristö oli miinoitettu, osalla kotiin paluu tuotti tuskaa, sillä nyt he siellä joutuivat yksin asumaan. Kotiinpaluu tarkoitti monilla kaiken alusta rakentamista, sillä sodan jälkeen sitä vasta nähtiin miten tuhoisat olivat sodan seuraukset.

Vaikka sota on ohi, sodan muistot pysyvät. Kroatian puolesta on veri vuotanut ja saavutettu kallis itsenäisyys. Kroatian itsenäistymisen maksettiin 14 912 ihmishengellä, 37 180 haavoittelulla ja 7 827 kadonneilla, sekä 30 miljardin dollarin taloudellisella tappiolla (tieto Kroatian tilastoista). Ei ole ihme, että kroaatit osaavat arvostaa kovasti isänmaataan, pitää sitä kallisarvoisena, mikä puolesta jokainen on valmis kuolemaan. Kroatian hallituksen vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen tuloksen mukaan Jugoslavian sodan aikana kadonneita ihmisiä on vielä jäljellä 1571. Yhteensä sodassa on kuollut noin 21 000 – 22 000 ihmistä. Sodan aikana Kroatian pakolaisia oli noin 550 000, joista vielä 150 000 on ulkomailla. Itsenäisyyden hinta oli kallis, mutta se kannatti. Olen kiitolinen Jumalalle vapaasta Kroatian maasta!

3889.18 - Onko jo toivoa rauhasta?

”Sodan suhteen täällä Slavoniassa on tällä haavaa rauhallista. Karlovacista alas Dalmatiaan on usein tulituksia. Jakovin omaisista: Hänen äitinsä itki katkerasti eilen puhelimessa, ettei hän uskalla edes lääkäriin lähteä arvaamattomien pommitusten takia Zadarissa. Nuorin ja köyhin sisko neljän lapsensa kanssa on ollut pakolaisena ja melkein 2v. ja hänen kotinsa on rauniona ja miehensä rintamalla. Keskimmäisen siskon kylää pommitettiin muutama päivä sitten, ja vanhimman siskon uuteen taloon on osunut kaksi kranaattia. Nuorin veli taistelee rintamalla. Poliisiserkkua Marioa kidutettiin raa'asti vankilassa niin, että jäi elinikäiseksi invalidiksi. Tässä kärsimyspätsissä hän sai tulla uskoon ja hän haluaa loppuelämänsä käyttää evankeliumin eteenpäin viemiseksi kansansa keskuudessa.” rukouskirjeestä 9/93. Sodan takia emme pystyneet kolmeen vuoteen näkemään Kroatian sukua, mutta onneksi tilanne muuttui kesällä 1994.

Vuoden 1993 loppupuolella Sl. Brodin seurakunnan toiminta oli täydessä vauhdissa. Lapsi- ja nuorisotyössä oli täysi hulina, sillä alle kouluikäisiä pyhäkoululaisia oli kymmenen, uskonnontunteja käyviä koululaisia oli parikymmentä ja rippikoululaisia oli 11 sekä nuortenilloissa kävijöitä oli myös kymmenisen. Eli pienessä seurakunnassa oli säännöllisesti käyviä lapsia ja nuoria reilu 50. Sen lisäksi muu seurakuntatyö oli myös täydessä vauhdissa. Säännölliseen toimintaan kuuluivat raamattuopetusillat, sanan ja rukouksen illat, kuun ensimmäisen keskiviikkona teeilta ja tietenkin jumalanpalvelukset. Sen lisäksi edelleenkin jaettiin avustusta, tehtiin kotikäyntejä ja pidettiin huolta myös Vinkovcin ja Soljanin seurakunnista. Vuoden 1994 alussa alkoi tulla tarve järjestää jumalanpalveluksia kaksi kertaa sunnuntaisin klo 10 ja 18, sillä kävijöitä oli niin paljon eikä kaikki mahtuneet kirkkoon samaan aikaan. Sodan aikana isä alkoi myös toimittamaan kolmeen eri paikalliseen radioon hengellisiä radio-ohjelmia ihmisten pyynnöstä, sillä kaikki eivät päässeet joka sunnuntain jumalanpalveluksiin ja hengellinen tuska sekä Jumalan Sanan nälkä olivat suuret. Lisäksi vanhempani toimittivat koko Kroatian ev.lut. kirkon yhteistä hengellistä Logos-lehteä.

Toistaiseksi näytti, että jonkin sortin rauha olisi laskeutunut kaupunkiimme, mutta siitä huolimatta kaikki olivat varuillaan. Nimittäin Sava-joen toisella puolella lähellä kaupunkiamme on Motajnica -niminen vuori, joka oli sissien vallan alla. Ja sieltä heillä oli suora tulituslinja kaupunkiimme, se tieto piti kaupunkiamme tulisilla hiilillä sodan loppuun asti. Sodan aikana pelkästään Sl. Brodissa kuoli yli 400 ihmistä, joista jopa 35 oli lapsia. Surullisinta sodassa oli se, että suurimmat pommituskohteet olivat sairaalat ja kirkot.

Pikkuhiljaa alkoi taas kaupungin elämä normalisoitumaan, niinpä mie innostuin kokeilemaan päiväkodissa käyntiä vaikka minun ei olisi tarvinnut. Alkuun päiväkotielämä sujui hyvin, mutta sitten tuli mutkia matkalle. Eräs päiväkotikaveri oli kateellinen minulle ja järjesti minut ansaan. Hän väitti, että minä tein jotakin mitä itseasiassa hän teki, ja niin multa meni into päiväkotikokeiluun ja lopetin siellä käynnin reilun puolen vuoden päästä siitä kuin mitä aloitin.

”Nykyisin täällä Kroatiassa on sodan suhteen rauhallista. Siellä täällä tosin silloin tällöin tapahtuu välikohtauksia sissien taholta ja niissä kuolee aina joku siviili. Meillä kaupungissamme on jatkunut edelleen jo kolmatta vuotta yhteen menoon yleishälytys ja uutisista usein kuulee, miten luoteja tulee Sava-joen toiselta puolelta kaupunkiimme. Toisaalta olemme täällä edelleenkin eristyksissä, koska moottoritie lähteen on tukossa miehityksen takia.” äitini kertoo 9/94 rukouskirjeessä. Kyseinen moottoritie avattiin vasta 21.12.94, jolloin Itä-Kroatian eristyskausi loppui.

Lisäksi Marja-Liisa kirjoittaa 5/95 kirjeessä: ”Olette saaneet kuulla uutisista Länsi-Slavonian taisteluista ja onnistuneesta moottoritien vapauttamisesta, mitä pitkin ajoimme mekin joka kerta ”sydän kurkussa” ja missä viime aikoina monen viattoman matkustajan elämän lanka katkesi yllättäen. Nyt voimme moottoritietä ajaa vapaasti ja rautatieliikenne sen vieressä alkaa tänään pitkän neljän vuoden tauon jälkeen. Ihmiset ovat vielä kuitenkin varuillaan ja peloissaan sissien kostotoimenpiteistä, mitä Zagreb on jo saanut karvaasti kokea rakettipommituksissa monien ihmisten menettäessä henkenä ja haavoittuessa. Siksi yleishälytys on kaupungeissa vielä voimassa, koulut ja päiväkodit yms. eivät vielä toimi.”

Aivan sodan lopussa kun Kroatian armeija alkoi vapauttamaan serbien saartamia alueita, jolloin kostotoimena vapauttamisista serbit pommittivat useita Kroatian ”vapaita” kaupunkeja kuten esim. Zagrebia, Zadaria ja Sl. Brodia. Mutta kun kroaatit saivat kaikki alueensa takaisin valloitettua ja Kroatian kokonaan vapautettua, elokuussa 1995 tilanne alkoi rauhoittumaan ja pikkuhiljaa elämä alkoi normalisoitumaan.

Kerran ollessani kuusivuotias ihan sodan loppupuolella, olin matkalla 300 m:n päähän kodistamme kauppaan maitoa ostamaan, kun huomasin erään mustan pakettiauton seuraavan minua. Paluumatkalla kaupasta yritin kävellä erittäin rauhallisesti, mutta nopeasti kotiin. Auto ajoi viereeni ja kuski tarjosi minulle tikkaria yrittäessään houkutella minua autoonsa. Minusta koko touhu vaikutti erittäin epäilyttävältä, joten kiirehdin nopeasti kotipihan suojaan. Onneksi Jumala antoi minulle viisautta ja varjeli miehen pahoilta aikeilta! Nimittäin sodan lopulla ja varsinkin sen loputtua ihmiskauppiaat alkoivat kriisialueilla etsiä ihmisiä pimeisiin puuhiinsa. Ja tämä mies vaikutti olevan samalla asialla, onneksi Jumala oli puolellani!

Syyskuussa 1995 mie aloitin kroatialaisen peruskoulun, ja muistan miten ensimmäisenä opetuspäivänä ensimmäinen asia, mikä meille opetettiin, oli mitä tehdä jos yleis-/ilmahälytyksen sireenit soivat. Koska koulussani ei ollut kellaria tai pommisuojaa, ohjeena oli: ”Menkää pulpetin alle, mutta kauas ikkunoista!” ja sitä sitten käytännössä treenattiin. Siitä alkoi minun peruskouluni. Meidän 1D -luokka sai opettajakseen Jaroslav -nimisen miehen, joka ei oikein tykännyt luterilaisen papin tyttärestä, mutta se kertomus jääköön toiseen kertaan.

Muistan myös miten sodan loppupuolella ja sen loputtua alkoivat suomalaiset YK:n rauhanturvaajat enimmäkseen sotilaspastorit ja -diakonit käymään luonamme Sl. Brodissa ollessaan ohikulkumatkalla. Jostain he olivat kuulleet, että me olemme siellä ja he aina tulivat luoksemme kahville ja osa tuli myös auttamaan eri jutuissa. Muistan miten naapurit ja seurakuntalaiset ihmettelivät, miten meillä käy jatkuvasti ”sotaväkeä”. Ja aloitettuani koulunkäynnin luokkakaverit olivat minulle kateellisia meidän erikoisvieraista. Monesti sain rauhanturvaajilta Sisu-askeja tuliaisina, ja niin opin tykkäämään Sisuta.

3889.17 - Uusia tuulia seurakuntatyössä

Loppuvuodesta 1992 Sl. Brodin pommitukset alkoivat olla rauhoittumaan ainakin hetkellisesti. Siitä huolimatta vaikka on ollut hetken aikaa rauhallista, ihmiset olivat peloissaan, sillä sissit olivat valloittaneet joen toisen puolen. Voimassa oli edelleen yleishälytys ja ulkonaliikkumiskielto klo 23-5 välillä. Suurin osa koululaisista oli siirretty ympäri Kroatiaa kouluihin, koska koulut olivat säpäleinä. Tämän järjestelyn takia meidänkin seurakunnan lapset ja nuoret olivat kuka missäkin. Siitä huolimatta vanhempani jäljelle jäänneille lapsille ja nuorille pitivät uskonnontunteja. Ja he saivat lapsiin pientä toivonkipinää sovittuaan, että jouluaattona oli tulossa joulujuhla, johon lapset harjoittelivat sitten jotain ohjelmaa.

1/93 kirjeessä kerrotaan näin joulujuhlastamme: ”Joulunaaton perhejuhlassamme saimme kokea Jumalan siunausta ja läsnäoloa. Herra kutsui juhlaamme n. 140 ihmistä. Lasten vanhemmat näyttelivät jouluevankeliumin lasten yllätykseksi tällä kertaa, joka oli hyvin puhutteleva. Sen lisäksi lapset esittivät oman mielenkiintoisen jouluohjelmansa ja Jakov piti jouluaaton saarnan. Illan päätteeksi jaoimme 52 joulupakettia lapsille heidän ilokseen. (Teimme nimittäin 100 joulupakettia yhteensä, joista loput jaoimme Vinkuvissa ja Soljanissa jouluna.)

Niin, uudeksi työalueeksi olemme saaneet Soljanin slovakialaisen ev. lut. seurakunnan, 92 km päässä Sl. Brodista, Serbian ja Bosnian rajojen kulmauksessa. Nimittäin tämä seurakunta kuului slovakialaiseen ev. lut. kirkkoon, joka on Vojvodinassa, Serbian puolella. Kroatian itsenäistyttyä Soljani kuuluu Kroatiaan ja näin he ovat halukkaat liittymään Kroatian ev. lut. kirkkoon ja pitämään jumalanpalvelukset kroatian kielellä. Ja näin Jakov sai heiltä kutsun hoitaa heidän seurakuntaansa. Olemme pitäneet kaksi kertaa siellä jumalanpalveluksen ja tilanne näyttää hyvin lupaavalta. Ihmisiä tulee jopa enemmän kuin Vinkovcin kirkkoon, josta melkein puolet on lapsia ja nuoria, joten olisi ihanteellista aloittaa sielläkin jumalanpalvelusten lisäksi lapsille uskonnonopetus, kun vain voimavaroja riittäisi.”

Yhdessä vaiheessa sodan aikana isäni oli ainoa Itä-Kroatian ev.lut. pappi, joka hoiti kaikkia sen alueen seurakuntia, kunnes Osijekiin saatiin uudet työntekijät. Sen jälkeen meille jäi vain Sl. Brod, Vinkovci ja Soljani. Muistan ainaiset matkustelut sunnuntaisin näiden seurakuntien välillä. Se oli rankkaa, mutta myös antoisaa. Äiti kirjoittaa 2/93 kirjeessä seuraavasti: ”Sunnuntait meillä ovat työntäytteisiä, sillä ensin pidämme jumalanpalveluksen täällä Brodissa, jonka jälkeen minulla on lasten uskonnontunti ja Jakovilla rippikoulutunti. Sitten kiireellä syömme, jonka jälkeen suuntaamme matkamme joka toinen sunnuntai Vinkovciin ja joka toinen Soljaniin, missä meillä on ensin jumalanpalvelus ja sen jälkeen molemmilla lasten ja nuorten opetustunnit. Kanttoria emme ole löytäneet millään paikkakunnalla toistaiseksi, joten minä yritän yksinkertaisesti hoidella kanttorin tehtäviä edelleen joka seurakunnassa.”

Isiä auttamassa humanitaarisen avustuksen jaossa.

 Sota jatkui ja pakolaisia riitti pilvin pimein. Niinpä aina kun saimme humanitaarista avustusta jaettavaksi, ne menivät kuin kuumille kiville. Muistan myös sen, että vaikka olin alle kouluikäinen, olin mukana auttamassa isääni avustusten jakamisissa ja samalla näin ihmisten hädän, kun kaikki tavarat jäivät sodan jalkoihin ja jäljellä oli vain se mitä itse kullakin päällä oli paon hetkellä. Joskus avustuksia tuli pakettiautollisen verran, joskus kuorma-autollisen ja joskus taas tuli 60 tonnia kerralla. Joskus nämä avustuskuormat olivat vain yhtä tavaraa (esim. lämmitysuunia, perunaa ja lastenvaatteita), joskus ne olivat sekalaista tavaraa. Muistan miten kerran tuli rekka-autollinen isoja perunasäkkejä, siinä olikin hommaa saada kuorma purettua yleishälytyksen ollessaan voimassa. Muistan myös erään kerran kun pääsiäisen tienoilla tuli Suomesta avustuskuorma, kaikki muu meni hyvin jakeluun, mutta mämmi ei. Kuorman mukana tuli lavallinen mämmiä, joka on kroaateille vieras ruoka, niinpä kukaan ei sitä halunnut. Mikä oli lopputulos? Meidän perheestä oli väärin heittää mämmit roskiin, joten yritimme itse syödä niitä. Siitä seurasi mämmiöverit, mämmi tuli jo korvista ulos. Ja edelleenkään mie en pysty kunnolla nauttimaan mämmistä.

Perunaa tuli runsaasti jaettavaksi pakolaisille.

”Eräs roomalaiskatolinen pappi hyökkäsi kirkkoamme vastaan paikallisessa radio-ohjelmassaan ja kielsi katollisia tulemasta kirkkoomme. Ehkä tämä hyökkäys kääntyi mainokseksi kirkkomme suhteen, koska viimeisen kuukauden aikana jumalanpalveluksissamme on ollut ihmisiä aina seisomassa, kun ei ole tarpeeksi penkkejä kirkossamme. Myös teeillassa kävi niin, että osa ihmisistä joutui kääntymään ovelta pois, kun ei ollut tarpeeksi paikkoja, ja osa jäi käytävään seisomaan. Huokauksenamme Herralle on, kunpa saisimme rakennettua joskus kellariimme kunnon kirkkosalin, että kaikki mahtuisivat ja eikä kenenkään tarvitsisi kääntyä ovelta pois.” kirjeessä 6/93 luki.

Sota oli aika hektistä aikaa, eikä oikein ollut aikaa levolle. Niinpä keskellä sotaa isäni sairastui sepelvaltimotautiin. Keskellä hektistä sota-arkea ei ollut aikaa eikä mahdollisuuttakaan mennä lääkäriin, joten se todettiin isälleni vasta sodan lopussa. Siitä huolimatta isä selvisi tästäkin vaivasta, kiitos Jumalalle!

3889.16 - Sireenien soidessa

Vaikka yleishälytyksiä oli jatkuvasti, ihmiset tulivat kirkkoon uskollisesti. Jälleen kerran yleishälytyksen soidessa sunnuntain jumalanpalveluksessa kastettiin seurakuntaamme kolme uutta jäsentä. Se oli jännää huomata, miten sodan keskellä ihmiset ruoan ja vaatteiden lisäksi etsivät Jumalaa. Meidän seurakunnassa Sl. Brodissa sodan alussa oli vain 14 jäsentä, mutta sodan aikana jäsenmäärä kasvoi 800:aan. Toki sodan loputtua osa muutti takaisin kotikonnuille tai lähti työn perässä muualle, joten seurakuntaamme jäi 400 jäsentä. Joka tapauksessa seurakuntamme kasvoi alkutekijöistä suuresti. Suuri ihme oli se, että seurakuntamme koostui seitsemästä eri kansallisuudesta ja, että he kaikki istuivat vierekkäin kirkossa ilman vihaa ja rakastivat toisiaan. Seurakuntamme oli elävä osoitus siitä, että rakkaus voitti vihan. Lisäksi sodan aikana ja sen jälkeenkin isäni hautasi satoja serbejä, koska ortodoksipapit olivat karanneet kaupungistamme ja room. katollisilla papeilla ei ollut lupa haudata heitä. Ja niin monet surevat serbit löysivät hautajaisten jälkeen Jeesuksen, josta heillä ei ollut harmainta aavistustakaan.

Koulut jouduttiin sodan aikana sulkemaan vähän väliä lyhemmäksi tai pidemmäksi ajaksi tilanteesta riippuen, joten lapset eivät saaneet kunnolla opetusta. Joskus koulut olivat suljettuina jopa 3-6 kk. Samasta syystä vanhempani eivät voineet pitää uskonnontunteja seurakuntamme lapsille ja nuorille. Kroatia on siis roomalaiskatollinen maa ja kouluissa pidetään vain room. katollisia uskonnontunteja. Jos et ole katollinen, joudut käymään oman uskontosi uskonnontunteja koulun ulkopuolella, mutta niiden arvosanat kylläkin merkataan koulun kirjoihin.

”Sota jatkuu täällä Sl. Brodissa. Yleishälytys on ollut voimassa nonstop jo kohta neljä kuukautta. Sen lisäksi usein on ollut myös ilmahälytyksiä. Pari viikkoa sitten vihollisjoukot lähettivät kaupunkiimme maa-maa-raketteja kahtena päivänä, joiden käyttö on kielletty. Eikä ihme, kun ko. raketti, jossa on 1000 kg räjähdysainetta, räjähtää jonkun rakennuksen kohdalla, arvata saattaa, mitä siitä jää jäljelle. Suoranainen ihme on ollut, että sireenien soidessa ja kranaattien putoillessa kaupunkiimme ihmisiä tulee siitä huolimatta sunnuntaisin jumalanpalveluksiin, ettei yhtenäkään sunnuntaina ole jäänyt jumalanpalvelus pitämättä.

Eräänä iltana kuulimme outoa lehmän ammumista, mikä jatkui koko yön. Aamulla näimme, että lehmä oli sidottu räjähtäneen ortodoksikirkon viereen. Seuraavana päivänä huomasimme yllätykseksemme, että todella lehmät ovat muuttaneet kaupunkiimme ja tallustelevat pitkin katuja. Myöhemmin saimme tietää, että oli tapahtumassa Bosnian puolelta todellinen exodus Kroatian puolelle. Ainoastaan lauantaipäivän kuluessa tuli rajan yli kaupunkiimme 18.000 pakolaista lehmineen ja tavaroineen, jonka he olivat onnistuneet saamaan käsiinsä. Kaupunkimme ei pysty enää ottamaan vastaan pakolaisia, koska heille ei ole paikkaa, ei ruokaa tarjota entisten pakolaisten lisäksi. Sama koskee koko Kroatiaa. Pakolaistilanne on todella täällä hälyttävän dramaattinen, jos Kroatia ei saa apua ulkoapäin. Mekin jaamme viimeisen ruoka avustuksen ensi lauantaina ja emme tiedä, saadaanko enää ruokaa jakeluun tämän kesän aikaan.” kirjoittaa Marja-Liisa 7/92 kirjeessä.

Taas 8/92 kirjeen katkelma kuuluu näin: ”Kun palasimme lauantaina kotiimme, sireenit toivottivat heti meidät tervetulleiksi. Koko iltapäivän oli jatkuvasti ilma- ja yleishälytyksiä, yhdessä ja erikseen. Kerran koko kaupunkimme tärisi pamahduksesta, kun taas lähettivät kolme maa-maa-rakettia keskustaan, jonka jäljet olivat tuhoisat. Sunnuntaina tilanne jatkui samanlaisena, etteivät ihmiset uskaltaneet lähteä kellareistaan mihinkään ja jumalanpalveluskin jäi tällä kertaa pitämättä. Tällaista kiivasta pommitusta kranaatein, raketein ja pommein on kestänyt jo n. 2 viikkoa kaupungissamme. Uhrit, haavoittuneet ja materiaaliset vahingot ovat järisyttävät. Rukoilemmehan, että tämä kauhea sota keskitysleireineen saisi loppua niin kaupungistamme kuin koko Balkanilta!!!

Meitä on lohduttanut suuresti tänä sekamelskaisena, pimeänä, sotaisena aikana Vapahtajamme lupaus: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Tämä suurenmoinen lupaus koskee Sinua ja minua, kaikkia Herran omia! Ja mikä on ihmeellisintä, Herra on uskollinen eikä petä. Hän on aina läsnä meidän kärsimyksissämme, sairauksissamme, ahdistuksissamme, elämämme myrskyissä, pimeyksissä, itkuissamme, eikä vain passiivisena sivustakatsojana, vaan nostaa, kantaa, parantaa ja pelastaa toimien meidän iankaikkiseksi parhaaksi. Ja Hän on meidän kanssamme heikkouksissamme, epäonnistumisissamme, puutteissamme, kurjuuksissamme uskollisesti matkamme loppuun asti ja viimein vie meidät kuoleman virran yli luvattuun iankaikkiseen iloon, missä hän pyyhkii kyyneleet silmistämme, missä ei ole enää kipua, ei tuskaa, ei sairautta.”

3889.15 - Pari pientä ”lomaa” sodan keskellä

Sota-arki oli hetkistä ja rankkaa, niinpä Kroatian ev. lut. kirkon piispa kehotti perhettämme hetkeksi mennä lepäämään pois sodan jaloista. Isä koki, ettei hän voi jättää seurakuntaa ilman paimenta sodan keskellä, niinpä toukokuussa me kahdestaan äidin kanssa lähdettiin Unkariin kuumille lähteille neljäksi päiväksi. Sen muistan siitä reissusta, että oli kunnon helle ja aurinko paahtoi kovasti. Meillä ei ollut mukana aurinkovoidetta, joten ostettiin sellainen sieltä. Tai siis luultiin ostaneemme aurinkovoidetta, mutta se olikin itseruskettavaavoidetta, ja niin me molemmat paloimme kunnolla auringossa. Muistan sen, kun isä tuli meidät hakemaan, me emme jaksaneet tehdä mitään, kun olimme niin punaiset ja voimattomat.

Toinen mukamas ”loma” oli, kun me oltiin pari kolme kuukautta Osijekissa, joka oli yksi isäni vastuulla olevista muista seurakunnista Sl. Brodin lisäksi. Eli toisin sanoen, silloin tehtiin kyllä työtä Osijekissa ja isä kävi säännöllisesti Sl. Brodissa. Osijekissa oli silloin paljon rauhallisempaa kuin meillä. Muistan, että otimme mukaan kissani Mikin ja hänen kanssa leikin Osijekin pappilassa. Mutta eräänä päivänä Mikki juoksi tielle ja jäi auton alle. Emme valitettavasti enää sodan aikana ottaneet uutta kissaa. Osijekin pappilan pihapiirissä asui eräs saksalainen mummo Marika, joka oli hauskaa seuraa. Hän opetti minulle sen siellä olomme aikana saksaa ja niinpä me kaksi puhuttiin keskenämme vain saksaa, mikä ihmetytti vanhempiani.

”Tämän kertaiset terveisemme lähetämme Sinulle täältä Osijekista, minne tulimme 18.8. Sl. Brodissa tapahtuvan jatkuvan tulituksen takia. Koko elokuun sireenit soivat 7-13 kertaa päivässä yleishälytystä ja sen lisäksi oli joka päivä myös muutaman kerran ilmahälytys. Lapset evakuoitiin kaupungista mikä minnekin aina ulkomaita myöten ja muut pysyttelivät tiukasti suurimman ajan elokuusta kellareissaan. Emme pystyneet käymään edes kotikäynneillä tai vain kaupassa, sillä kranaatteja sateli yllättäen ja äkkiarvaamatta kaupunkiin niin, ettei tietänyt, pääseekö enää elävänä takaisin kotiin. Samasta syystä eivät myöskään ihmiset uskaltaneet lähteä sunnuntaisin kirkkoon, sillä tarpeeksi paljon elokuu toi uhreja ja haavoittuneita muutekin. Juuri oli kolme päivää siellä hiljaista, ja ajattelimmekin, että pääsemme palamaan kotiin, mutta eilen taas jysähti kaikella mahdollisella tavalla; maa-maa- sekä ilma-maa-raketeilla, kranaateilla, pommeilla. Meidän vahtimestaripari Drago ja Eva pitävät huolta kirkostamme ja ilmoittelevat meille tilanteesta. Viime aikoina on kranaatteja usein pudonnut kirkkomme ja pappilamme ympärille ja kranaattien sirpaleita on lentänyt särkien jonkun kattotiilen ja joku sirpale on tullut ikkunankin läpi, mutta vahingot ovat tähän asti pienet.
Piispamme suosituksesta tulimme töihin tänne Osijekiin, joka on meidän toinen työalueemme, kunnes tänne saadaan uusi työntekijä. Ja töitä on täälläkin riittänyt vaikka millä mitalla. Ensiksikin piispamme antoi ruoka- ja vaateavustuserän jaettavaksi kirkon jäsenille täällä Osijekissa, Vinkovcissa ja Sl. Brodissa. Ja sen parissa on Jakov ahertanut tehdä töitä. Jakov on myös valvonut Vinkovcin ev. lut. rukoushuoneen korjaustöitä niin, että todennäköisesti päästään siellä pitämään jumalanpalveluksia lokakuusta lähtien. Samalla hän on löytänyt uusia ev. lut. kirkon jäseniä siellä.” kirjoittaa äiti 9/92 rukouskirjeessä.

Kirjeessä 10/92 äitini kirjoitti seuraavasti, juuri kun olimme palaneet Osijekiin kolmen päivän reissulta Unkarista: ”Saaralta viimeisenä konferenssipäivänä Unkarissa alkoivat kyyneleet virrata pitkin poskia ja hän hiljaa itki. Kysyin häneltä, että miksi hän itki. Hän vastasi: ”Minä tahtoisin kotiin Sl. Brodiin, mulla on ikävä sinne.” Ei ihme, olihan hän ollut reilun kuukauden kotoa poissa ja sitten vielä Unkarissa, missä ei kieltäkään ymmärtänyt. Muukalaiseksi hän itsensä tunsi. Toisaalta vaikka hän tiesi taistelut, ahdistukset Sl. Brodissa, hän tahtoi kotiin. Niinhän on, että meidänkin ihana päämäärämme on oikea taivaallinen koti. Jeesus kuoli puolestamme, kodin lahjoitti eksyneille. Maailmamme on koditon, Hänen luonaan kotimme on. Ja sinne me käymme monen ahdistuksen kautta, mutta kerran perillä Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet silmistämme, eikä siellä ole kipua, murhetta, ei sairautta, ei kuolemaa. Rohkaiskoon ja virvoittakoon Herra meitä jokaista Sanallaan tätä taivaallista iloa kohti!”

Lisäksi muistan myös sellaisen ”loman”, kun oltiin parin viikon verran Kutinassa tuuraamassa suomalaisia lähettejä. Kutinassa oli ainakin sillä hetkellä rauha ja siellä sai liikkua vapaasti. Niinpä muistan, että sen lisäksi, että pidettiin ko. seurakunnan tilaisuuksia, käytiin päivittäin uimassa ulkoaltailla. Kerran sinne mennessämme päätin kävellä silmät kiinni ja päädyin nokkospuskaan. Voi sitä itkua, kun koko keho oli tulessa! Nämä muutamat ”lomat” sodan keskellä antoivat voimaa jaksaa. Mutta ennen kaikkea koko meidän perheelle voimaa ja jaksamista antoi Jumala sekä sukulaisten ja ystävien jatkuvat rukoukset!

3889.14 - Kranaattisadetta Sava-joen toiselta puolelta

Sodassa aina välillä oli rauhallisempaa ja välillä taas ei. Slavonski Brodia vastapäätä Sava-joen toisella puolella on Bosanski Brod -niminen kaupunki, joka on Bosniaa. Niinpä kun sota laajeni joen toiselle puolelle, se tuntui meilläkin. Alkuun se vaikutti vain niin, että yötä päivää kuulimme siellä tapahtuvien pommitusten ja ampumisten ääniä sekä näkyi suuren pakolaisten määrässä. Ensimmäisen viikon aikana sieltä tuli kaupunkiimme 1500 pakolaista.  Pappilamme ja kirkkomme oli erittäin suosittu pakolaisten kohde, sillä meiltä sai apua. Muistan sen päivittäisen suuren määrän ihmisiä, jotka kävivät pihapiirissämme. Ei ollut rauhaa edes syödä lounasta rauhassa, joten vanhempani laittoivat keskellä päivää tunniksi lukkoon pihamme portit, jotta saimme hetken hengähtää.

Huhtikuussa 1992 serbien valloitettua Bosanski Brodin alkoivat hyökkäykset Bosnian puolelta meidän kaupunkiin, niistä kertoo äitini 4/92 rukouskirjeessämme: ”Vajaa kaksi viikkoa sitten saimme kuulla Sava-joen toiselta puolelta Bosanski Brodista sodan melskettä, jyskettä ja pauketta. Ja kuinka ollakaan, heti sen jälkeen eräänä aamuna klo 5:17 kaupunkimme sireenit herättivät sen vielä nukkuvat asukkaat suoraan kellareihin ja pommisuojiin, jonka jälkeen Bosanski Brodista alkoi sataa kranaatteja kaupunkiimme. Tämä yleishälytys kesti 6 vrk ja 6,5 h, minkä jälkeen oli vajaan kolmen päivän ”hiljaisuus”, kunnes taas sireenit toitottivat yleishälytyksen viikonlopuksi kaupunkiimme. Eilen ja tänään meillä on taas ollut hiljaista. Lieneekö tyyntä myrskyn edellä? Tähän asti on kolme henkilöä kuollut ja toistakymmentä ihmistä haavoittunut kranaattien iskuista ja tarkka-ampujien luodeista kaupungissamme. Poliisit löysivät myös yhden tarkka-ampujan kätköpaikan meidän lähimmästä naapurista, ortodoksisen kirkon tornista! Molempina sunnuntaina yleishälytyksestä huolimatta ihmisiä tuli kirkkoon, niin että saimme pitää jumalanpalveluksen, mutta pyhäkoulu ja nuorten tilaisuudet jäivät riskin takia pitämättä.

Pakolaiset hakemassa avustusta.

Bosnian dramaattisten taistelujen takia pakolaisia virtaa massoittain kaupunkiimme, etupäässä naisia, lapsia ja vanhuksia, kun taas miehet jäävät puolustamaan kotikontujaan. Tällä hetkellä pakolaisia kaupungissamme on reilun 20.000 sijoitettuina mikä mihinkin, yksityisin koteihin, kouluihin ja sinne missä vain on vapaita nurkkia löytynyt. Normaalisti he tulevat vielä rahatta, joten kaupunkilaiset yrittävät auttaa heitä mahdollisuuksien mukaan. Meiltäkin loppui jaettava ruoka, mutta tänään meidän pitäisi saada lasten ruokaa ja vaippoja. Luterilainen maailmanliitto lähettää meille suoraan Unkarista kuorma-autollisen ruokaa ensi viikolla. Myös Saksassa ovat keränneet nimenomaan Slavonski Brodia varten kuorma-autollisen tavaraa, minkä pitäisi saapua lähipäivinä meille jaettavaksi.

Kranaattien putoillessa kaupunkiimme saimme kuulla yhden iloisen uutisen, nimittäin Mario, Jakovin kaukainen sukulainen, neljäs serkku, jos niin voidaan laskea, on tullut uskoon. Hän oli poliisikoulussa Zagrebissa ja kahden vuoden ajan hän usein vieraili luonamme vapaahetkinään. Kävimme hänen kanssaan läpi uskonasioita ja hän lainasi meidän hengellisiä kirjojamme. Viime keväänä hän valmistautui poliisiksi ja joutui töihin Kniniin, yhteen pahimmista kriisialueista. Siellä serbisissit olivat hänet työtovereittensa kanssa ottaneet vangeiksi, pahoinpidelleet ja pieksäneet. Tässä kidutuksessa hän oli muistanut monta kertaa Jakovin sanat, miten ihmisen tarvitsee kääntyä Jumalan puoleen ja miten Jeesus voi antaa sydämeen todellisen rauhan. Vapaaksi päästyään ”raajarikkona” selkänsä ja lonkkiensa vioittumisten takia hän oli lainannut Jakovin veljeltä Billy Grahamin kirjan, Rauha Jumalan kanssa, jonka avulla hän oli saanut tulla uskoon. Tästä ilosta hän meille soitti ja pyysi meitä lähettämään hänelle Raamatun.” Pikkuserkkuni Mario kärsi pahoin vankina ollessaan, mutta hän löysi kärsimysten keskellä lohdun ja toivon Jumalasta. Jumala on ihmeellinen!

3889.13 - Sodan arkea ja kissavarkaus

Vuosi vaihtui 1992:ksi ja sota-arki jatkui, vanhempani jakoivat humanitaarista avustusta ihmisille ja siitä syystä pihastamme tuli erittäin suosittu paikka. Aamusta iltaan pilvin pimein ihmisiä tuli kysymään apua. Emme saaneet levätä laisinkaan, siitä jälleen ote rukouskirjeestä 2/92 äitini sanoin: ”On valtava ilo olla kertomassa täällä kyseleville ihmisille Jeesuksesta ja myös auttaa pakolaisia ja köyhiä ihmisiä vaate- ja ruoka-avustuksilla mahdollisuuksien mukaan! Jaoimme ruoka kaksi kertaa viikossa ja vaatteita kerran viikossa. Ja aamulla klo 8 on isot jonot meidän porttien takana, vaikka vasta klo 9 alkaa jako. Erikoisesti ruokajonot ovat suuret, joten olemme saaneet apua kaartilaisilta (sotilailta), jotka valvovat jonoja, että järjestys säilyy ja meidän nuoret kirkkomme jäsenet ja ystävämme ovat auttaneet ruuan jakamisessa Jakovia niin, että 120 - 200 henkilöä saa ruokapakettinsa joka kerta. Tästä jakamisesta seurauksena on se, että ”massoittain” ihmiset tulevat kyselemään avustuksia joka päivä, eivätkä usko selvästi kirjoitettuja plakaatteja, milloin jako tapahtuu. Siksi ovikellot ja puhelimet soivat jatkuvasti, eikä meinaa millään saada hetkeäkään työrauhaa valmistella seurakuntamme tilaisuuksia, mikä on jotenkin välillä raskasta, kun iltapäivät kuluvat joko vierailuilla tai vieraita tulee meille.

Jakov sain senioriltamme määräyksen vastata myös Osijekin ev.lut. seurakunnasta, kunnes sinne saadaan vakituinen pappi. Hän on sopinut seurakuntalaisten kanssa, että hän pitää siellä joka toinen sunnuntai jumalanpalveluksen iltapäivällä klo 15. Nyt ensi sunnuntaina lähdemme ensi kertaa koko perheenä Osijekiin oman jumalanpalveluksen ja uskonnonopetuksen jälkeen.

Kun olimme Suomessa, kaupunkimme molemmat ortodoksipapit olivat paenneet tielle tietämättömille, eivätkä ole vielä palanneet takaisin. Heidän jäsentensä hautajaisia tarvittaessa ovat pitäneet katolliset papit sekä myös Jakov pyydettäessä. Kroatian tunnustamisen jälkeen saatiin vihdoin katuvalot ja koulut alkoivat 27.1., 5 kk myöhässä sodan takia. Yhtenä torstaina rättiväsyneinä halusimme pitää vapaa päivän. Laitoimme eväät ja suuntasimme luontoon eräälle keinojärvelle, mutta sotilas käännytti meidät pois. Yritimme sitten vuorelle. Sielläkin oli sotaharjoitukset ja meidän oli lähdettävä sieltä. Viimein mahdollisuus vielä oli Sava-joen rannalle, mutta sielläkin meitä odotti sama kohtalo. Näin vapaapäivämme päättyi lyhyesti eväiden syöntiin kotonamme. Kaupunkimme on ollut suhteellisen rauhallinen, mutta sotilaita näkyy katukuvassa kohtuullisen paljon. Tällä viikolla ainoa liikennesilta Sava-joen yli Bosnian ja Kroatian väliltä meidän läheltämme räjäytettiin ilmaan, tosin Bosnian puolelta, missä on ollut näinä aikoina myös levotonta. Rukoilkaamme rauhaa myös tänne Kroatiaan, sillä tilanne ei näytä ihan yksinkertaiselta!”

Mirri ja mie pappilan takapihalla.

Muistan hyvin tuon äidin mainitseman vapaapäivän, sillä sinä päivänä meiltä varastettiin Mirri-kissamme. Kun palattiin kotiin epäonnistuneen luontoretken jälkeen, Mirriä ei näkynyt missään, vaikka se oli aina meitä vastassa rappusilla. Mirri oli erittäin uskollinen, rauhallinen ja kiltti kissa, kaikki saivat sitä silittää ja se oli myös erittäin kaunis. Sodan keskellä eräs jatkuvasti pihapiirissämme kävijä oli ihastunut kissaamme niin paljon, että vei Mirrin mennessään ja emme enää nähneet kumpaakaan. Mirrin varastaminen oli ikävä juttu pienelle tytölle, mutta pian sain uuden kissan Mikin.

3889.12 - Vaaroja ja varjeluksia

Muistan sen kun yhtenä aamuna isi meni lähikauppaan ostamaan ruokaa perheellemme ja sen aikana alkoi soida ilmahälytyksen sireeni. Heti mentiin äidin kanssa polville sängyn viereen ja rukoiltiin isille varjelusta. Ja sitä isi todellakin tarvitsi. Nimittäin isä oli jo paluumatkalla, kun sireenit alkoivat soimaan. Hän oli yhden rakennuksen kulman takaa tulossa, kun hänen edestään suhahti kranaatin sirpale. Jos isäni olisi kävellyt yhtään nopeammin, se kranaatin sirpale olisi osunut häneen. Ihmeellisesti Jumala varjeli isää tälläkin reissulla!

Yhdessä vaiheessa isäni oli koko Itä-Kroatian ainoa luterilainen pappi, niinpä hän joutui monesti menemään hautaamaan ihmisiä ympäri itäistä Kroatiaa ilma- ja yleishälytysten aikaankin. Äidin kanssa meillä oli tapana rukoilla isän puolesta jokaisen reissun aikana välimatkan pituudesta huolimatta. Jälleen kerran Jakov on hautaamassa yhtä seurakuntalaista, kun ilmahälytyksen sireeni ilmoitti olemassaolostaan ja kaukaa kuuluivat lentokoneiden äänet. Siinä vaiheessa hautajaissaattue oli jo ehtinyt siirtyä siunauskappelilta haudalle. Ihmiset katsoivat paniikissa isääni, mitähän pappi aikoo tehdä. Isä tiesi, että jos hän nyt antaa pelolle vallan, koko homma lähtee käsistä. Joten isä jatkoi hautaan siunaamista normaalin tapaan ja ihmisetkin siitä sitten rauhoittuvat. Heti kun hautaaminen oli saatu päätökseen, kukin kiirehti turvaan. Ja taas Herran varjelus oli matkassa!

Meidän pappilamme ja kirkko olivat Sl. Brodin ydinkeskustassa. Ja kun kaupunkiamme pommitettiin, ydinkeskusta sai kärsiä eniten. Meistä vasemmalla oli keskussairaala ja kun siihen osui serbien heittämä kranaatti, kranaatin sirpaleet lensivät millekin asti. Yksi niistä meni kirkon katon läpi ja osui kirkon marmorilattiaan, siitä on vieläkin jälki jäljellä. Toinen osui pappilan varaston seinään, se taas aiheutti halkeamia seinään. Kolmas osui kirkontornin ristiin ja niin risti tippui maahan. Mutta muuten kirkko ja pappila säilyivät tällä kertaa ehjinä.

Meidän oikealla puolella, heti naapurissa, oli upouusi ortodoksikirkko. Yhtenä myrskyisenä yönä, kun vettä satoi kaatamalla, kuului kauhea pamaus ja kaikki pappilamme ikkunat ja ovet tulivat sisään. Kroaatit olivat serbeille kostotoimena sairaalasta ja monesta muusta kohteesta räjäyttäneet ortodoksikirkon maan tasalle. Sen seurauksena meidänkin pappila kärsi pahasti. Vanhempani olivat yöllä heränneet siihen, mutta minä olin nukkunut koko yön sikeästi. Aamulla kun heräsin ja kuulin sekä näin mitä oli yöllä tapahtunut, olin todennut, että Jumala oli lähettänyt minulle niin paljon enkeleitä, että en kuullut mitään. Samana päivänä suuri joukko seurakuntalaisia tuli auttamaan meitä siivoamaan kaikki ne ortodoksikirkon palaset, jotka olivat lentäneet meidän pappilaan ja pihaan, sekä korjaamaan ikkunoita ja ovia.

”Viime perjantain vastaisena yönä heräsimme noin puoli yhden aikaan rajuun ulkoilmaan. Salamoi ja ukkonen jyrisi ja kerran pamahti niin ettemme tienneet, mikä se oli? Huomasimme yllätykseksemme, että ikkunat makuuhuoneestamme lähtivät ja lasinsiruja oli pitkin lattiaa. Jakov nousi katsomaan kansliaamme ja kirkkosalia ja siellä odotti sama näky, ikkunat sirpaleita lattialla. Päättelimme, ettei se voinut olla salama, ehkä se oli kranaatti ja kun mitään ei pimeässä näkynyt, menimme nukkumaan. Mutta uni ei tullut, niin lähdimme uudelle tutkimusmatkalle. Avasimme salin käytävän oven. Enää ei tarvinnut kysellä, mitä oli tapahtunut; käytävään oli tullut ikkunoiden läpi tiiliä, betonia, ovien palasia, multaa, roskia, sirpaleita..., kun lähin naapurimme ortodoksikirkko oli lentänyt ilmaan. Seuraavana aamuna oli kaaos siivoamisen kanssa, mutta ystävät tulivat meitä auttamaan. Pappilan vahingot ovat suuret. Joudumme ostamaan laseja ikkunoihin, vuosi sitten rapattu ja maalattu seinä joudutaan uudelleen korjaamaan, kirkon aita, jonka Jakov heti tänne muutettuamme teki, lensi ilmaan ja venyi mitättömäksi ja koko tämä iso pappila räjähdyksestä tärisi niin, että seiniä ja kattoja halkeili. Jakov kävi kaupungin johtajan puheilla, joka sanoi, että voimme jättää korvausanomuksen vahingoista kaupungille, vaikka sillä ei ole nyt rahaa sodan takia. Tähän asti on yli 2000 rakennusta vaurioitunut kaupungissamme sodan keskellä.” kirjoitti Marja-Liisa 6/92 rukouskirjeessä.

Meitä vastapäätä oli kukkakauppa, johon osui kranaatti. Kranaatin sirpaleet lensivät kirkon ovesta sisään ja jokunen ikkunankin särkyi, mutta sen enempää vahinkoa ei tällä kertaa tullut. Meidän takana oli pieni pelto, yhtenä päivänä huomattiin, että sinne lensi jotain ja upposi. Sinne oli lentänyt pommi parin metrin päästä autotallistamme, mutta koska oli ollut sateita, se ei räjähtänyt vaan se upposi liejuun. Pian Kroatian sotilaat tulivat ja katsastivat tilanteen. He käskivät meidän avata jokainen ikkuna ja mennä pommisuojaan siksi aikaa, kun he mitätöivät pommin. Ikkunat piti avata, siksi ettei ne menisi rikki paineaallosta pommin räjähtäessä. Pommi oli uponnut todella syvälle ja he joutuivat käyttämään dynamiittia sen räjäyttämiseen, mutta ikkunat eivät menneet rikki. Herra varjeli meitä vaikka joka puolelta lensi kranaatteja ja pommeja.

Bosanski Brodin ja Slavonski Brodin välinen silta.

Eräänä yönä isä ei saanut unta ja hän oli pappilan keittiössä valveilla, kun yhtäkkiä koko pappila tärähti kunnolla. Äitikin heräsi siihen ja meni kysymään isältä, tietääkö hän, mitä on tapahtunut. Uutisia kuunnelleessaan selvisi, että Sl. Brodin ja Bosanski Brodin välinen silta on pommitettu. Mie en ollut lainkaan siihen herännyt, Jumala on jälleen kerran lähettänyt suuren joukon enkeleitä ympärilleni.

Ote rukouskirjeestä 3/93: ”Sl. Brodissa on ollut suhteellisen rauhallista, vaikka edelleen on voimassa yleishälytys, kohta jo vuoden ajan yhtä mittaa, koska sissit asustelevat tuossa vieressä Sava-joen toisella puolella. Eräänä yönä he yrittivät räjäyttää taas kerran sillan Bosanski Brodin puoleisesta päästä sillä voimalla, että ikkunat ja katot lensivät monista taloista, jotka olivat juuri saatu korjatuksi. Järähdys oli valtavan voimakas niin, että maa tärisi 40 km:n päästä Sl. Brodista. Tuolloin Jakov oli tekemässä saarnaa ja sai nähdä, miten kaappiemme ovet heiluivat järähdyksestä koko rakennuksen mukana. Minä heräsin räsähdykseen, enkä tiennyt mitä kauheata tapahtui. Mutta meidän Saara ei tiennyt mitään tapahtumasta. Aamulla kuullessaan, mitä oli yöllä tapahtunut, hän iloisesti totesi; ”Jumala antoi minulle niin paljon enkeleitä, että sain nukkua rauhassa, enkä mitään kuullut yöllä.” Voimme kertoa, että Herran on antanut Saaralle turvallisuudentunteen täällä sodan jaloissa niin, että keskellä mitä kauheimpien pommitusten hän sanoo meille ja muille: ”Jeesus meitä varjelee!” Ja niin on Saara saanut kokea tuon konkreettisesti todeksi elämässään.”

Aina välillä jouduttiin menemään Zagrebiin, mutta koska moottoritie oli serbisissien valloittama, niin jouduttiin menemään pikkuteitä ja siellä menemään läpi levottoman sissien valloittaman alueen. Tämä levoton alue ei ollut turvallinen, sillä sissit olivat sen ympäröivät vuoret valloittaneet. Niinpä yhtä tiettyä tienpätkää valvoivat silloisen Umproforin (YK:n) rauhanturvaajat Argentiinasta. Muistan, että aina lähestyessämme tätä kyseistä pätkää, pyysin vanhempiani rukoilemaan ja sen jälkeen aina nukahdin. Mutta sen verran muistan, ennen nukahtamistani, että nämä argentiinalaiset rauhanturvaajat aina laskivat, montako meitä autossa oli, ennen kuin päästivät meidät puomeista läpi ajamaan läpi tämän alueen. Muistan jo silloin oppineeni espanjaksi laskemaan neljään: uno, dos, tres y cuatro. Kuitenkin aina nukahdin rukouksen jälkeen ja kun heräsin, olin kiitollinen Jumalalle, että päästiin ko. alueen läpi ilman ongelmia. Jos silloin opin sen, että Jumala pitää huolta omistaan. Hänen varjeluksensa oli jokaisella askeleellamme! Kiitos ja ylistys soikoot Jumalalle nyt ja aina!

3889.11 - Joulu keskellä sotaa

”Koko joulukuu oli meille hyvin rikas ja työntäyteinen (työtä enemmän kuin ehdimme tehdä) monine tapahtumineen ja lukuisine ihmiskontakteineen. Ensiksi Jakov hoiti aamupäivisin pakolaisten avustusten jakamiset, joita riitti päivittäin 10 - 50 henkilöä. Samalla hän sai kertoa heille elämämme tärkeimmästä asiasta, kutsua heitä kirkkoon sekä jakaa hengellistä kirjallisuutta. Minä taas päivystin puhelinta ja ovikelloa sekä otin vieraita vastaan, jota riitti yltäkyllin joka päivä. Iltapäivällä Jakov kävi jakamassa Herran Pyhää Ehtoollista sitä haluaville, jotka eivät muuten pääse kirkkoon. Perheenä kävimme usein iltapäivisin myös jäsentemme ja ystäviemme luona vierailulla tai sitten vierailta tuli kotiimme. Jännää tapa on täällä, kun ystävämme saivat kuulla, että olen saapunut sairaalasta kotiin, he halusivat tulla minua tervehtimään kukkasin ja tuliaisten kanssa. Raamattutunnit, pyhäkoulutunnit sekä virsien soittamisharjoitukset minä yrittelin tehdä jossakin ajanrakosessa, kun siihen liikeni hetkeksikin aikaa. Jakov paineli taas kaiken opetustyön valmistelun aamuyöstä.

Suurena siunauksena ja ilona saimme kokea siskoni Pirjon tulon meille ennen joulua, joka auttoi ahkerasti meitä niin monella eri tavalla jouluvalmisteluissa. Saara tyttösemme kiintyi tätiinsä niin kovasti, vaikka valmistimmekin häntä siihen, että Pirjo menee junalla työtovereiden luo Zagrebiin, hän pillahti eron hetkellä hillittömään itkuun, josta ei meinannut loppua tulla. ...

Joulun pyhät olivat monille täkäläisille ahdistusten ja tuskan täyttämät sodan takia. Monet viettivät jouluyön ja -päivät pommisuojassa tai kylmissä kellareissa ilma/yleisen hälytyksen takia. Toiset taas olivat murheen murtamia omaistensa kaatumisten/häviämisten takia. Toiset taas viettivät joulunsa pakolaisina, oma koti palaneena ja kaikki omaisuus sen mukana, toisten nurkissa jne. jne.

Slavonski Brodin ev. lut. kirkko

Täällä Slavonski Brodissa joulu oli suhteellisen rauhallinen. Ammuskeluja ja ilotulitusta kuului vähän joka puolelta, mutta se kuuluu asiaan täällä Balkanilla. Jouluaattona meillä oli perhejoulujuhla kirkossa. Lapset ja nuoret esittivät ohjelmaa, lauloimme ja Jakov piti puheen. Jotenkin koimme, että Herra oli itse keskellä ja siunasi meitä Sanallaan, niin ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, miksi Jeesus tuli tänne maailmaan. Iloitsimme suuresti, että Herra lähetti juhlaamme noin 60 henkilöä, joka oli ennätyslukema tähän asti. Joulupaketteja jaoimme lapsille ja nuorille 22 kappaletta. Jouluaamuna meillä oli jumalanpalvelus ja Herran Pyhä Ehtoollinen. Oli ilo nähdä, miten Herra lähetti myös nuoria perheitä ja nuorisoa kirkkoon. ...

Omasta terveydestäni: Kirjeissänne, korteissanne olette kyselleet terveyttäni ja voin kertoa, että Jumala on tehnyt suuren ihmeen kohdallani, että kuumilta lähteiltä tultuani kotiin olen hoitanut kaikki tehtäväni kuten ennen sairastumistani, joten kiitos teille esirukouksistanne ja ennen kaikkea kiitos Herrallemme hänen suunnattomasta armostaan ja elämän lahjasta, sillä tämä vakava sairaus olisi voinut johtaa minut elämän langan loppumiseen tässä ajassa tai että olisin jäänyt sänkypotilaaksi!!!” Marja-Liisa kertoo kirjeessämme 1/92.

3889.10 - Pommisuojan turvassa

Meidän pappilassa oli pommisuoja, mutta alkuun sinne ei päässyt kuin ulkokautta. Ulkona juokseminen ilmahälytysten aikana oli vaarallista. Niinpä isäni teki eteiseen lattiaan aukon, josta pääsi kellariin pommisuojaan sisäkautta. Nyt ei enää tarvinnut kiertää ulkoa kautta pommisuojaan. Meidän kadulla olivat erittäin harvassa pommisuojat, joten aina kaikki naapurit ja ohikulkijat ilmahälytysten soidessa juoksivat meille suojaan. Ihmiset, jotka sinne tulivat, olivat yleensä hätääntyneitä ja peloissaan. Äitini kertoi, että kerran kun oli taas pommisuojamme täynnä pelokkaita ihmisiä, olin kovaan ääneen sanonut: ”Ei ole hätää, Jeesus meitä varjelee!”. Se oli rohkaissut ihmisiä ja sen sijaan, että olisivat pelokkaina kuunnelleet hiljaisuutta, he alkoivat rukoilemaan ja laulamaan virsiä. Tietämättäni olin rohkaissut ympäröiviä ihmisiä.

Sisäänkäynti eteisestä pommisuojaan.

Jonain toisena kertana kun oli pommisuoja täynnä ihmisiä, tapasin Mirnan, minua vuoden nuoremman tytön, jonka kanssa nopeasti ystävystyttiin pommituskoneiden lentäessä yllämme. Me leikittiin pommisuojassa, samalla kun huolestuneet ihmiset kuuntelivat hiljaa radiosta uutisia. Hänen äitinsä Neda alkoi käymään seurakunnassamme ja niin Mirnasta ja minusta tuli parhaat kaverit. Löysin elinikäisen ystävän pommitusten aikana. Yhteiset sodan kokemukset tekivät meidän ystävyydestä pesunkestävän.

Monesti oli läpi yön pommitusvaara, jolloin kehotettiin ihmisiä pysymään pommisuojassa koko ajan. Yhtenä sellaisena yönä mentiin äidin kanssa nukkumaan kellariin pommisuojaan, isän jäädessä yläkertaan. Kellarissamme säilytettiin myös polttopuita. Sinä yönä kumpikaan meistä ei saanut unesta kiinni, sillä siellä vilisi ötököitä ja hiiriä. Niiden rapinat ja äänet eivät hiljenneet missään vaiheessa. Aamulla äidin kanssa oltiin rättiväsyneitä, mutta isä oli pirteä. Se oli meidän eka ja vika yö kellarissa.

Muistan myös sen kerran kun me pienen rauhallisen hetken aikana, jolloin ei ollut yleishälytystä voimassa, tilattiin polttopuita pappilaan ja kirkkoon. Ne tuotiin meille pihaan kokonaisina puina, niinpä meidän oli alettava pilkkoa niitä. Muutama seurakuntalainenkin tuli apuun. Yhdessä niitä pilkottiin ja kannettiin kellariin. Yhtäkkiä alkoi soimaan ilmahälytyksen sireeni ja meillä oli vielä kauhea kasa puita pilkkomatta. En tiedä miten, mutta yllättäen yhä useampi naapuri ja seurakuntalainen tulivat auttamaan meitä ilmahälytyksestä huolimatta. Suurella joukolla ihmisiä saatiin puut pilkottua ja kannettua kellariin muutamassa hetkessä ja niinpä me kaikki myös pääsimme pommisuojaan turvaan. Ei mennyt montaakaan hetkeä siitä, kun viimeiset meistä pääsivät sisälle, niin alkoivat pommituskoneet lentämään yllämme. Taas kerran Jumala varjeli meitä ja lähetti monia apukäsiä!

3889.9 - Äidin oma kertomus sairastumisestaan

”Herra, minun Jumalani, suuret ovat sinun ihmetekosi ja sinun aivoituksesi meitä kohtaan. Ei ole ketään sinun vertaistasi. Niitä minä tahdon julistaa, niistä puhua, niiden paljous on suurempi, kuin luetella taidan.” Ps. 40:6.

Jumalan ihmeteot ovat olleet meille ihmettelemisen ja kiitoksen aiheet monella tavalla tämänkin syksyn aikana. Kuten mieheni viime kiertokirjeessä kertoi, sairastuin vakavasti verisuonen puhjetessa päästäni lokakuun alkupuolella. Lojuin vielä 7 pv kotonani, kun lääkärit eivät täällä osanneet ottaa niin vakavasti sairauttani. Sitten minut vietiin leikkaukseen Zagrebiin, missä jouduin olemaan 3 viikkoa. Ihmeellistä oli kokea täällä sairaalassa sota-ajan myllerryksissä Jumalan läsnäoloa ja lohdutusta. Suurta rohkaisua minulle toi myös se, että nukuttamissa minut leikkaukseen todennäköisesti näin ”unta”, että tämän sairaalan ja potilaiden puolesta paljon rukoiltiin ja täällä sai myös vapaasti todistaa Jeesuksesta, sekä Slavonski Brod ja Jakov olivat paljon lähempänä sairaalaa kuin olivatkaan. Kiitos Sinulle esirukouksistasi: leikkaus meni hyvin, loppupuolella sain kertoa huonetovereilleni ja joillekin hoitajilleni Jeesuksesta. Jakov, Saaran kummi, piispan vaimo ja pari lähettiä vierilaivat usein luonani (vaikka vierailut ovat sodan takia kiellettyjä) ja huolehtivat kaikesta, mitä tarvitsin täällä.

Sen jälkeen Jakov ja Saara veivät minut Varaždinin kuumille lähteille 10 pv kuntoutukseen. Kuntoutustani häiritsivät monet kerrat ilmahälytykset, jolloin meidän piti olla kellarissa. Sitä vastoin siellä oli paljon aikaa tarinoida ihmisten kanssa ja yllättävää oli, että siellä täällä löytyi niitä, jotka olivat kiinnostuneet todella uskonasioista, joille sain antaa jotain hengellistä kirjallisuutta luettavaksi. Kun Saara lähti isänsä kanssa Slavonski Brodiin jatkamaan työtä, häntä jäi vaivaamaan yksi asia. Heti aamupalan syötyään hän pyysi isäänsä, että soitetaan äidille. Jo klo 7 soi puhelin ja kuulen, kun hento lapsen ääni kysyy; ”Miten sinä voit, minun rakas äitini?”. Ja perään: ”Onko sinun tukka kasvanut? Miten minulla on pidempi tukka kuin sinulla?”. Siinä olikin selittämistä, että tyttö sai häntä tyydyttävän vastauksen. ...

Minun sairaalassa ollessani Jakovilla oli rankat ja työntäyteiset päivät. Aamuyöstä hän valmisteli jumalanpalvelukset ja kaikki muut opetustunnit ja puheet. Aamupäivällä tuli pakolaisia kymmenittäin. Jossain välissä hänen piti Saaralle ja itsellensä keksiä jotain syömistä. Iltapäivät kuluivat sairaiden luona ja vierailuilla tai sitten vieraita tuli myös kotiin. Sitten hänellä oli myös huoli minun paranemisesta ja ajoi Saaran kanssa katsomaan minua Zagrebiin moneen kertaan (noin 400 km sivu, normaalisti olisi vain 200 km, jos ei olisi sotaa). Joka kerta hän lastasi autonsa täyteen avustuksia pakolaisille Zagrebista, vaikka niitä onkin muutaman kerran kuorma-autoilla tänne tuotu. Lauantaina oli hautajaispäivä ja sunnuntaina jumalanpalvelus, pyhäkoulu lapsille ja nuorten opetusilta.” kirjoittaa äitini 12/91 kirjeessä kotoamme Sl. Brodista.

3889.8 - Äidin sairastuminen isäni silmin

”Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, runsaasti lisääntyköön teille armo ja rauha Jumalan ja meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa. Jumalan rakkaus on ilmestynyt ja antaa meille kaikki mikä on tarpeen kallisarvoiseen elämään Jeesuksen kanssa ajassa ja iankaikkisuudessa. Tämä päämäärä ja lahja on edessämme joka päivä Jumalan armosta. Jumalan rakkauden lähde antaa ikuisuusnäköalan elämäämme maan päällä. (”Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema.  Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room. 6:20–23)

Murheellisena kerron teille Marjan sairaudesta. 7.10. aamulla Saara herätteli meitä ja minä valmistelin aamupalaa. Yhtäkkiä kuulin Marjan äänen, kun hän nousi sängystä: ”Voi minun päätäni!”. Vein hänet heti ensiapuun ja hän sai ruiskeen ja lääkkeitä sekä määräyksen tulla tarkastukseen kahden päivän päästä. Seuraavana päivänä Marjan vointi oli parempi eikä hän halunnut lähteä tarkastukseen. Hän halusi vain nukkua ja sanoi paranevansa. Kun näin, ettei tilanne mene ohi, kutsuin lauantaina yksityislääkärin kotiin. Marja sai taas lääkettä ja vointi parani. Sunnuntaina Marja joi kahvin ja meni nukkumaan. Minä menin Saaran kanssa hoitamaan pyhäaamun tehtäviä. Marja tuli mukaan jumalanpalvelukseen ja meni heti sen jälkeen nukkumaan. Herätin hänet syömään, mutta hän halusi vain nukkua. Illalla hän joi kahvia ja meni taas nukkumaan. Koko viikon aikana hän söi vain hyvin vähän ja joi litroittain kahvia.

14.10. aamulla vein Marjan sairaalaan. Vasen käsi ja jalka eivät toimineet normaalisti. Tutkimusten jälkeen hänen seuraavana aamuna vietiin ambulanssilla Zagrebiin. Minä ja Saara tulimme omalla autolla. Zagrebin neurologisella klinikalla kuvattiin verisuonet, ja todettiin ne tukkeutuneiksi. Verenpaine heitteli myös. Seuraavana päivänä saimme lääkettä parin suomalaisen lähetin mukana Itävallasta, jolla verenkierto saatiin toimimaan normaalisti. 21.10. Marja leikattiin huipputasoisella laserkoneella ja leikkauksen suoritti kansainvälisen tunnustuksen saanut lääkäri. Marjan vointi on leikkauksen jälkeen kohentunut hyvin ja 24.10. pääsin Saaran kanssa häntä katsomaan.

Saaran kummi järjestää Marjalle paikan kuumille lähteille, jossa hieronnalla ja lämpimillä mineraalivesihoidoilla edistetään paranemista. Lääkärin mukaan Marjan sairaus ei ole hetkessä tullut, vaan pitkän aikavälin kuluessa korkeasta verenpaineesta ja tukkeutuneista verisuonista johtuen.
Olosuhteet ja Marjan sairaus eivät sitä salli, että olisin hänen luonaan sairaalassa. Sotatilanteen vuoksi täällä ovat kaikki vierailut sairaaloissa ja vanhainkodeissa kiellettyjä. Joitakin poikkeuksia nyt on Marjan kohdalla tehty, niin että pääsin häntä katosmaan ja samoin pari lähettiä ovat käyneet hänen luonaan. Siksi olemme Saaran kanssa evankeliumin palvelutyössä Slavonski Brodissa, sillä nyt ihmiset tarvitsevat äärettömän paljon kirkon työntekijöitä.

Evankelinen kirkko on saanut Saksasta Zagrebin kautta avustuksena vaatteita ja ruokaa. Jakelen näitä pakolaisille, pidän jumalanpalvelukset, uskonnonopetuksen ja nuorten tilaisuuden. Vain keskiviikon raamattutunnin olen jättänyt nyt pitämättä. Nyt on otollinen aika kylvää Jumalan Sanan siementä. Monet ihmiset ovat paenneet säilyttääkseen henkensä, jääneet ilman asuntoa, ovat nälkäisiä ja kyyneleet silmissään sekä kyselevät: ”Miksi?”. Jos on olemassa maanpäällinen helvetti, niin se on nyt Balkanilla, jossa villien laumat Serbiasta teurastavat ja tappavat ihmisiä sekä polttavat ja ryöstävät heidän kotinsa.

Jumalan kiitos Saara ja minä olemme terveitä ja voimme hyvin. Meillä menee myös yhdessä hyvin. Me rukoilemme ja valvomme, että meidän rakas Marjamme mitä pikemmin palaisi luoksemme.
”Tulkoon osaksemme armo, laupeus ja rauha Isältä Jumalalta ja Jeesukselta Kristukselta, Isän Pojalta, totuudessa ja rakkaudessa.” 2. Joh. 3. näin kirjoitti isäni rukouskirjeessämme Sl. Brodista 10/91.

3889.7 - Äitini aivoverenvuoto

Muistan sen lokakuisen maanantaiaamun vuonna 1991 kun äitini sairastui. Isi oli laittamassa aamupalaa ja minä leikin äidin kanssa makuuhuoneessa. Yhtäkkiä äiti alkoi valittamaan kovaa päänsärkyään. Muistan äidin heikon olon ja pahoinvoinnit. Ihmettelin mikä äitiä vaivaa... Isi oli vakavana. Seuraavaksi muistan vieneemme äidin ensiapuun. Sairaalan kaikki ikkunat oli laudoitettuina ja ovien edessä oli hiekkasäkkikasoja. En muista mitä sitten tapahtui, mutta sen muistan että sillä viikolla äitiä vietiin useamman kerran ensiapuun. Eikä mikään tuntunut auttavan. Ihmeellisesti sunnuntaina äiti soitti virsiä jumalanpalveluksessa, vaikka hänen vointinsa oli huono. Kaikki olimme hyvin huolissaan äidistäni, myös seurakuntalaiset. Sitten luoksemme tuli kaverini Anabelan isä, joka oli lääkäri, ja hän tajusi mikä äitiäni vaivaa. Seuraava muistikuvani on se, kun isin kanssa ajoimme ambulanssin perässä pikkuteitä Zagrebiin.

Zagrebin sairaalassa todettiin äitini kärsineen aivoverenvuodosta jo reilun viikon verran ja veri oli ehtinyt hyytyä aivoissa. Koska oli sota, niin kaikista lääkkeistä oli pulaa. Niinpä heillä ei ollut sitä lääkettä, jota äiti tarvitsi, että hänelle olisi voitu tehdä leikkaus. Siltä istumalta isin kanssa lähdettiin kohti Itävaltaa hakemaan lääkettä, mutta meillä ei ollut passeja mukana. Niinpä meitä ei päästetty Itävallan rajan yli, jäimme Sloveniaan rajalle odottamaan neuvottomina. Onneksemme Itävallassa olivat käymässä pari lähettiä, niinpä isi soitti heille ja he hakivat lääkkeen äidilleni. Koko sen ajan me isin kanssa odotimme rajalla ja heti kun he tulivat ja antoivat meille lääkkeen, lähdimme nopeasti ajamaan takaisin Zagrebiin. Äiti sai lääkkeen ja muutaman päivän päästä hänet leikattiin.

Muistan ensimmäisen kerran, kun leikkauksen jälkeen vierailtiin sairaalassa äitiä katsomassa. Sairaalassa oli paljon ihmisiä, pelkäsin eksyväni isistä. Muistan, että kun pääsimme äidin huoneeseen, minä hyppäsin vauhdissa äidin sängylle, mistä hoitajat eivät tykänneet. Äiti oli kalju ja hänellä oli arpi otsassa, mutta hän oli elossa, mikä oli tärkeintä. Kiitos Jumalalle siitä!

Äiti joutui olemaan siellä vielä vähän aikaa, minkä jälkeen hän meni kuntoutukseen Pohjois-Kroatiaan, sillä hänen vasen kätensä ei enää toiminut kunnolla. Sillä välin me isin kanssa elettiin Sl. Brodissa ja päivittäin soitettiin äidille. Kun ensimmäisen kerran soitettiin äidille, kysyin häneltä onko tukka kasvanut. Pientä tyttöä hämmästytti se, että äidillä ei ollutkaan lainkaan tukkaa. Me isin kanssa vierailtiin äidin luona kuntoutuksessa niin usein kuin vaan voitiin. Muistan, että se kuntoutuspaikka oli pitkän matkan päässä, mutta se ei meitä estänyt kulkemasta sinne. Kerran ollessamme matkalla sinne tai takaisin kotiin, en muista kumpaan suuntaan, oli kova syyssade ja automme suistui ojaan kyljelleen. Yhtäkkiä pari bussia tuli ja he vetivät automme pois ojasta. Muistan sen, kuinka jotkut naiset ottivat minut syliinsä kunnes auto oli takaisin tiellä ja sitten me isin kanssa jatkettiin matkaa. Jälleen kerran oli varjelusta matkassa ja Jumalaa kiittäen jatkettiin matkaa!

Sinä aikana, jolloin äiti oli sairaalassa ja kuntoutuksessa, elimme isin kanssa kahdestaan. Isi teki meille ruokaa ja hoiti seurakuntaa sekä auttoi pakolaisia. Muistan kun kerran hän keitti lempipuuroani ”čokolinoa” mikrossa, lasikipon pohja hajosi ja isille jäi käteen vain sen reuna. Muistan myös siltä ajalta sen, kun menimme isin kanssa valokuvaamoon ottamaan kuvaa meistä kahdesta äidille lahjaksi, niin valokuvaaja ei saanut minua millään konstilla hymyilemään. Siitä kuvasta tuli vakava. Ja olihan se pienestä tytöstä vakava asia, että äiti ei ollutkaan kotona.

Myös muistan sen kun äiti haettiin kotiin kuntoutuksesta, se oli ilon päivä, vaikka sota oli meneillään. Vihdoinkin äiti pääsi kotiin! Muistan myös sen, että vastapäätä meidän pappilaa olevan kampaamon omistaja lahjoitti äidilleni peruukin, sillä äidilleni ei vielä olleet hiukset kasvaneet takaisin. Minulle tärkeintä oli se, että koko perheemme oli jälleen kerran yhdessä koolla. Sitä riemua eivät edes hälytyssireenit pilanneet.

Saimme myöhemmin kuulla, että se lääkäri joka otti äitini vastaan ensiavussa koko sen ensimmäisen viikon aikana, olikin ns. valelääkäri. Hänen kommunistiäitinsä oli ostanut pojalleen lääkärinpaperit ilman, että poika oli koskaan opiskellut edes päivääkään lääketiedettä. Ei ihme, että hän ei osannut muuta antaa äidilleni kun kipupiikkejä. Kiitos Herralle, että kaikesta huolimatta hän ihmeellisesti varjeli äitiäni pahemmilta ongelmilta.


Äitini aivoverenvuodosta on tulossa vielä kaksi julkaisua, toinen on isäni kirjoittama ja toinen äitini. Koska nämä kaikki kolme teksitä liittyvät tiiviisti toisiinsa, julkaisen ne kahden päivän välein. T. Saara

3889.6 - Iso valinta

Äitini Marja-Liisa kirjoitti tulevia vaikeuksia enteillen rukouskirjeessämme 5/91 seuraavasti: ”Joku aika sitten tänne Sl. Brodin kasarmille tuotiin Bosniasta lisää tankkeja ja liittoarmeija vielä vaati kaupungissamme olevan tankkitehtaan luovuttamaan kaikki valmiit tankit armeijalle, mistä syntyi meteliä ja mielenosoituksia. Pari kertaa kaikki serbialaisten näyteikkunat kaupungissamme lyötiin hajalle. Uhkauksia on tullut myös lähimmän naapurimme, upouuden ortodoksisen kirkon räjäyttämisestä ilmaan, jonka pelossa serbit kiireellä nyt rakentavat aitaa sen ympärille. Eilen Jakov tapasi kaupunkimme kulttuuri- ja uskontoasian puheenjohtajan, joka Jakovia pyysi pitämään silmällä kirkkoa, toivoen ettei sen räjäyttämistä tapahtuisi.”.

Suunnaton tuska, pelko ja ahdistus, paljon haavoittuneita ja ihmisuhreja sekä valtava taloudellinen vahinko kohtasivat Jugoslavian jo kesällä 1991. Missään ei olut turvallista, sillä levottomuudet muuttuivat yhä rajummiksi. Perheemme sai sekä kroaateilta, että suomalaisiltakin, kehotuksia lähtemään maasta niin pian kuin mahdollista, ennen kuin rajat sulkeutuisivat. Meillä oli juuri silloin tarkoitus lähteä kotimaankaudelle Suomeen. Olimme jo etukäteen hankkineet heinäkuulle laivaliput Travemündestä Helsinkiin. Levottomuuksien ja epävarman tilanteen, rajojensulkeutumisen pelon sekä painostuksen takia jouduttiin lähtemään Kroatiasta pari päivää aikaisemmin kuin mitä olimme suunnitelleet.

Minä olin saanut muutamaa kuukautta aikaisemmin 3 v. syntymäpäivälahjaksi marsun nimeltä Muru, jota emme voineet jättää Kroatiaan sodan melskeeseen. Mutta Murulla ei ollut ”passia”, niinpä laitoimme Murun laatikkoon ja autoon äitini jalkoihin ja lähdettiin matkaan. Ajattelimme, että jos joku rajoilla kyselee Murusta, niin jätetään se tullimiesten iloksi. Suuntasimme ensin Unkariin suomalaispariskunnan luokse yöksi, josta jatkettiin matkaa Saksaan tätini Jelan luokse odottamaan laivan lähtöpäivää. Kuin ihmeen kaupalla, kukaan ei kysellyt laatikkoa äitien jalkojen juurella ja niin Muru pääsi onnellisesti Suomeen ilman ongelmia. Koska Kroatiassa oli sota, niin päätimme antaa Murun serkulleni, jotta se ei tarvitsisi enää matkustaa takaisin. Suomessa ollessamme parisen kuukautta saimme monia puheluita Kroatian sukulaisilta, jotta emme tulisi takaisin Kroatiaan sodan keskelle. Myös Suomen sukulaiset ja vanhempieni työnantaja yrittivät saada meitä luopumaan Kroatiaan paluusta sodan keskelle.

Äitini kirjoittaa 9/91 jo Sl. Brodista rukouskirjeessämme näin: ”Tällä kertaa ei kukaan Suomessa kehotellut meitä lähtemään takaisin tänne Kroatiaan, vaan päinvastoin meitä kehoteltiin, että odottelisimme, kunnes sotatilanne täällä rauhoittuisi. Me itse kuitenkin koimme hyvin suurta sisäistä rauhaa ja syvää kutsumusta, että paikkamme on täällä Slavonksi Brodissa ja se vain yhden asian takia, että Jeesus Kristus saisi tulla mahdollisimman monelle täällä kaikkien rakkaimmaksi. Tuntui myös hyvin raa'alta jättää seurakuntalaisemme oman onnensa nojaan juuri silloin, kun heillä oli elämässään kaikkein vaikeinta.”.

Kaikesta huolimatta vanhempani olivat päättäneet, etteivät he jätä kroaatteja sodan keskelle. He kokivat, että meidän paikka on olla siellä missä on kärsimystä ja levottomuutta ja tietenkin auttaa ihmisiä, sekä humanitaarista apua jakamalla, että hengellistä ravintoa tarjoamalla. Edessämme oli paluumatka taistelutantereelle. Emme osanneet kuvitella mikä meitä Kroatiassa odottaa, mutta se ei meitä estänyt palaamasta takaisin. Äitini sanoi muistavansa erittäin hyvin sen hetken kun ylitettiin Kroatian ja Slovenian raja. Hän muistaa kokeneensa silloin suurta kiitollisuutta ja iloa siitä, että saimme tulla takaisin Kroatiaan siitä huolimatta, että sota oli meneillään.

Saavuttuamme Kroatiaan suuntasimme Zagrebiin parin suomalaisen luokse selvittämään miten pääsemme takaisin Sl. Brodiin. Emme heillä ehtineet olla edes varttia, kun jo ensimmäisen kerran soivat ilmahälytyksen sireenit. Muistan, miten isä saman tien heitti minut olallensa, niin kuin perunasäkin, ja lähti juoksemaan kohti pommisuojaa, joka oli naapurirakennuksessa. Äiti ja muut suomalaiset tulivat perässä. Pommisuojassa oli paljon ihmisiä ja kaikki olivat hädissään. Kaikki neljä lähettiä yrittivät rohkaista ympäröiviä ihmisiä. Sireenien soidessa uudestaan kaikki palasivat asuntoihinsa. Koko se yö meni siinä, että sireenit soivat vähän väliä. Meidän porukka päätti, että emme enää juoksisi pommisuojaan, vaan jäisimme nukkumaan asuntoon. Ja niin me teimmekin. Heti aamulla isäni aloitti soittorumban eri puolille selvitäkseen mitä tietä pääsemme perille Sl. Brodiin.

Normaalisti Zagrebista Sl. Brodiin pääsee moottoritietä parissa tunnissa, mutta nyt sissit olivat valloittaneet sen, joten sitä kautta ei voinut kukaan mennä. Kaikki muutkin päätiet olivat tukossa ja pienilläkin kyläteillä saattoi olla sissejä ampumassa ohikulkijoita. Pitkän puhelu-urakan jälkeen selvisi, että pääsisimme Sl. Brodiin pieniä kyläteitä Unkarin rajan tuntumassa monen mutkan kautta, ja että matkanteko olisi pitkä ja uuvuttava. Lähdimme varovasti matkaan koko ajan rukoillen ja pitkän matkanteon jälkeen saavuimme onnellisesti perille. Kiitimme Jumalaa varjeluksesta matkalla ja olimme helpottuneita, että matkanteko on nyt takana.

Tästä äiti kirjoittaa seuraavasti: ”Torstaiaamuna kun saimme tietää, että kiertotie Slavonksi Brodiin on auki ja itse Brodissa suhteellisen rauhallista, suuntasimme matkamme kohti omaa kaupunkiamme. Melkein säännöllisin välein tiellä oli tiesulkuja tankkeja varten ja miinoja, joiden läpi puikkelehdimme joko poliisien tai kansalliskaartilaisten ohjaamina. Olimme todella myönteisesti yllättyneitä, miten hyvin täällä on organisoitu tiellä liikkuminen ja miten hyvin valvotaan, että ihmiset noudattavat sotatilasääntöjä. Slavonski Brodiin saavuttuamme sisimmästämme alkoivat soida kiitosvirret Herrallemme, että Hän on varjellut kirkkomme ja pappilamme ehyinä ja kokonaisina, niin kuin matkammekin tänne.”.

Sl. Brodissa asuimme kaupungin ydinkeskustassa pappilassa, jonka pihassa oli myös meidän luterilainen kirkko. Naapurissamme meidän vasemmalla puolella oli keskussairaala ja oikealla puolella oli heti ortodoksinen kirkko, takana oli tyhjä pelto ja pappilan edessä oli useita liikkeitä mm. kukkakauppoja, kampaamoita ja kauppoja. Juuri ennen meidän paluuta Kroatiaan, kroaatit saivat vapautettua Sl. Bodin varuskunnan serbisissien valloituksesta ja samalla serbit väistyivät Sava-joen toiselle puolelle. Sl. Brodiin päästyämme kuulimme heti vahtimestareilta, että meidän lähimmässä naapurissa eli ortodoksisen kirkon tornissa oli ollut pitkään serbialainen tarkka-ampuja, joka ampui kaikkea liikkuvaa kohti. Siitä ortodoksisen kirkon tornista näki koko meidän pihapiirin, joten me emme olisi voineet turvallisesti liikkua omassa pihassamme. Meidän onneksemme, me olimme sen ajan Suomessa, ja kun palasimme, siinä tornissa ei enää ollut ketään, koska kroaatit olivat ajaneet serbisissit pois kaupungistamme. Siinä oli selvää Jumalan varjelusta! Kiitos Herralle! Vaikka palasimme keskelle sotaa, koimme olevamme kotonamme kaikista vaaratekijöistä huolimatta.

”Elämä täälläkin jatkui sotaisesti. Välillä juostaan kellariin. Edelleen on öisin ulkonaliikkumiskielto, eikä pimeällä saanut näkyä valoja mistään. Koulut eivät alkaneet, vaikka niiden piti alkaa jo 2.9. Sairaalat toimivat kellareissa vaikeissa olosuhteissa, vierailut sairaaloissa ovat kiellettyjä niin kuin vanhainkodeissakin yms. Posti kulkee vaikeasti, välillä ovat puhelinlinjat poikki, TV-ohjelmat eivät näy, kaupoissa puolet hyllyistä ovat tyhjiä, minkäänlaisia kokouksia ei saa pitää pommitusten takia jne. Tänään kuitenkin astui jälleen kerran voimaan tulitaukosopimus. Saapa nähdä, pitäneekö??? Ilmapiiri näyttää kuitenkin nyt vähän rauhallisemmalta.

Seurakuntalaisillemme ja ystävillemme merkitsi kuitenkin tulomme hyvin paljon. Ilonka-mummoa käydessäni tervehtimässä, hän ensimmäiseksi itki pitkään olkapäitäni vasten ilosta, samaten Elizabeta-mummo vanhainkodilla, joka tuli minua alas tapaamaan, kun muuten minä en saa siellä vierailla. Ivanka ja Marija-mummot olivat koko ajan rukoilleet puolestamme, kun olimme Suomessa ja oi, mikä ilo oli heillä Jakovin vieraillessaan heidän luonaan, kun heidän paimenensa palasi takaisin. Ja kuultuaan tulostamme Miroslav heti kipaisi meitä tervehtimään ja sanoi: ”Voi, miten varmemmalta tunnenkaan oloni, kun te tulitte takaisin.”. Pyhäkoululaisemme Danijela ja Vjekoslav, kun tiesivät, että Zagrebia pommitettiin ja me olimme siellä, olivat purskahtaneet itkuun ja sanoneet, etteivät nyt ainakaan meitä pommitettaisiin. He näet ovat saaneet kokea sodan kauhuja, kun heidän kotiansa tulitettiin, ja he ovat joutuneet viettämään monet yöt sairaalan kellaritiloissa, kun heillä ei ole pommisuojamahdollisuuksia. Nyt he olivat yhden yön ja päivän meillä, jolloin he saivat pitkästä aikaa nukkua hyvin. Lisäksi me pidettiin lasten kanssa yhteiset aamu- ja iltahartaudet, mikä lisäsi heidän turvallisuudentunnettaan. Ja kun heidän isänsä tuli heitä hakemaan pois, he eivät olisi millään lähteneet, vaan halusivat olla luonamme pidempään. …

Jumalanpalvelusta emme saaneet eilen pitää ilmahälytysten takia, kun kirkkoja yritettiin pommittaa. Monien katollisten kirkkojen lisäksi paloi Vinkovcissa juuri korjattu luterilainen rukoushuone sekä myös Osijekin ev.lut. kirkkoa on pommitettu, mikä on hyvin ikävää. Ja me itsekin olimme jumalanpalvelusaikana kellarissa suojassa. Sen sijaan pidämme hartaustilaisuuksia seurakuntalaisten kodeissaan, kunnes taas tilanne normalisoituu.” jatkoi äitini kirjeessämme.

Ennen sotaa sunnuntaiaamuisin ennen jumalanpalvelusta käytiin isän kanssa hakemassa mummoja kirkkoon pienellä kaksiovisella Opel Kadettillamme. Muistan sen kun aina ensimmäiseksi käytiin hakemassa Ilonka-mummoa sillan yli Bosnian puolelta ja sitten vasta muut mummot Kroatian puolelta Sava-jokea. Uskollinen 90-vuotias Ilonka-mummo asui Bosanski Brodissa ja hän oli ennen sotaa halukas lahjoittamaan talonsa luterilaiselle kirkolle ja itse muuttamaan Sl. Brodiin lähemmäs kirkkoamme. Mutta aikeet jäivät sikseen kun sota alkoi yhtäkkiä. Sodan puhjettua hän ei halunnut lähteä pakoon, vaan hän jäi kotiinsa Bos. Brodiin. Valitettavasti hän menetti henkensä omassa kotipihassaan. Surullisinta sodassa oli se, että monet vanhat ihmiset eivät jaksaneet/halunneet lähteä pakoon kodistaan ja niin he jäivät sodan jalkoihin. Tämä Ilonka-mummo oli jäänyt erityisesti mieleeni, sillä aina jumalanpalveluksissa sain häneltä karkkia, niin kuin muutamalta muultakin mummolta.

Sodan aikana tästä biisistä "Minun kotimaani" tuli ehdoton hitti.

3889.5 - Synkkä pilvi Jugoslavian yllä

”Ja vielä, kun näinä päivinä koko maailma on pelon vallassa Irakin-Kuwaitin sodan syttymisen uhan takia tai jos käännämme katseemme lähemmäksi, sota voi puhjeta täällä Jugoslaviassakin minä hetkenä tahansa, me saamme uskovina katsoa Herraan ja Häneen Sanansa vakuuttaa meille: ”Herra on minun valkeuteni ja autuuteni; ketä minä pelkään! Herra on minun elämäni turva; ketä minä vapisen! Vaikka sotajoukko asettuisi minua vastaan, ei minun sydämeni pelkäisi; vaikka sota nousisi minua vastaan, siinäkin minä olisin turvassa.” Ps. 27:1,3. Tätä Herran antamaa turvallisuutta, Hänen armollista ja rakastavaa läsnäoloaan ja siunausta toivotamme Sinulle, rakas ystävämme alkaneelle Uudelle Vuodelle!” näin kirjoitti äitini rukouskirjeessämme 1/91 Slavonski Brodissa. Sodan uhka oli selvästi jo ilmassa leijumassa, se odotti vain sopivaa hetkeä iskeäkseen...

Lämmin kesäkuinen tuuli hyväili äitini ja minun kasvoja. Slavonski Brodin pappilan piha oli täynnä väriä ja tuoksuja. Poimin kukkia äidilleni ja samalla silmäilin hedelmäpuita, sillä hedelmät näyttävät olevan kypsiä. Äitini osaisi lukea ajatukseni, hän poimi pari päärynää ja pesi ne ulkohanassa. Annoin äidille kukat ja istumme äidin kanssa varjoon rappusille ja aloimme syödä meheviä päärynöitä. Samalla ihmettelimme perhosten lentoa ja nautimme kesäsäästä. Vaikka meillä oli aurinkoista, niin Jugoslavian yläpuolella leijui synkkä pilvi. Kosovossa oli jo pitkään ollut verisiä yhteenottoja serbien ja albaanien välillä. Serbit päättivät lakkauttaa albaanien hallintoelimet, lehdet, radion ja TV:n. Samalla serbit veivät albaanien johtavat työpaikat, jolloin moni albaani jäi työttömäksi. Kosovossa tilanne oli alkamassa kiehumaan yli.

Samaan aikaan kroaatit olivat pelon ja kauhun vallassa serbien saarrettua muutamia kroatian kaupunkeja ja kyliä Pohjois-Dalmatiassa niin, ettei kenelläkään kroatialaisella ollut menemistä ko. paikkoihin. Kroatian poliisit yrittivät mennä näihin muutamiin kaupunkeihin helikoptereilla, mutta serbit estivät heidän aikeensa. Kroatiassa ei enää ollut turvallista olla. Turistit olivat häipyneet maasta saman tien, kun serbit tukkivat monet tiet ja kivittivät useita junia, henkilö- ja linja-autoja, niin että matkustamisesta oli tullut erittäin vaarallista. Serbisissien toiminnan syynä olivat vaatimukset ”kulttuuriautonomiaan” Kroatiassa. He olivat uhanneet, että sen he saavat vaikka aseilla, jos ei muuten onnistu. Ilmapiiri oli jännittynyt ja rauhaton koko Jugoslaviassa.

Myös täällä Slavoniassa oli ollut levottomuuksia, sillä muutamat pienet serbiryhmät ovat alkaneet nostamaan päätään. Ystävällisyys oli poissa, sillä naapurit pelkäsivät toisiaan. Äitini sanoi, että järkyttävintä oli huomata se, miten äsken hyvässä naapurisovussa asuvien kroaattien ja serbien väillä nyt kyti ikivanha vihamielisyys ja epäluulo toisiaan kohtaan. Viha oli sokaissut ihmissydämet, eivätkä he olleet mitään oppineet verisestä menneisyydestä.

Kaiken tämän keskellä kristityillä Jugoslaviassa oli yksi ilon aihe. Nimittäin kommunismin aikana ei ollut lupaa juhlia Joulua. Samoin koululaisilla talviloma oli aivan eri aikaan kuin mitä Joulu oli. Tämä oli kestänyt 45 vuotta, mutta vuonna 1990 siihen tuli muutos. Koululaisten talviloma siirrettiin Joulun ympärille ja Joulua sai luvan juhlia vapaasti ilman pelkoa. Se oli ilouutinen kaikille, mutta samalla kaikkien mielessä pyöri pelko levottomuuksien leviämisestä. Se pelko osoittautui aiheelliseksi, sillä jo maaliskuussa 1991 serbisissit valtasivat Pakrac nimisen pikkukaupungin (100 km Slavonski Brodista länteen). Tilanne oli se, että Kroatia pyrki itsenäistymään ja Serbia alkoi pelätä menettävänsä vaikutusvaltaansa. Siitä se sota sai alkunsa.

3889.4 - Veljeys ja ykseys

Selitän lyhyesti vähän taustaa Jugoslavian sodasta, jotta sitten voin jatkaa omien sotakokemusten kertomista. Yleisesti slaavilaisilla kansoilla on ollut aina vahvana piirteenä kostoperinteet, mistä johtuen Balkanilla on ollut historian aikana paljon sotia, ja se näkyi myös tässä sodassa. Kommunistisessa Jugoslaviassa oli mottona ”bratstvo i jedinstvo” eli veljeys ja ykseys. Titon ollessa vallassa se toimi vallan hyvin. Kuitenkin Titon kuoleman jälkeen v. 1980 tilanne alkoi askel kerrallaan muuttua. Serbit halusivat saada yhtenäisen Suur-Serbian, samalla kun muut Jugoslavian kansat alkoivat nostaa esiin omaa kansallista identiteettiansa yhä enemmän. Kroatia mm. alkoi nostaa kroatiankielen asemaa, mikä ei miellyttänyt serbejä. Samalla serbit alkoivat tehdä ideologisia puhdistuksia Jugoslavian liittoarmeijassa, jonka seurauksena korkeissa asemissa oli melkein pelkästään serbejä.

Tilanne alkoi muuttua yhä vakavammaksi. Serbit alkoivat tarkoituksella härnätä poliittisella tasolla muita kansoja odottaen, että joku niistä ärsyyntyisi niin paljon, että tavalla tai toisella osoittaisi mieltään, jolloin serbit saisivat hyvän tekosyyn aloittaa sodankäynnin. Kroatia ja muut osatasavaltiot alkoivat yhä enemmän tuntea olonsa epämiellyttäväksi serbien vallan alla ja yhä avoimemmin osoittamaan mieltään, kuitenkin mielenosoitukset olivat toistaiseksi hillittyjä. Lopulta Kroatia ja Slovenia julistautuivat itsenäisiksi 25. kesäkuuta 1991, mikä antoi serbeille avoimen syyn sodan aloittamiseen.

Ennen varsinaista sodan alkua serbien ja kroaattien välillä oli ollut yhteydenottoja jo kesästä 1990 lähtien, jolloin serbisissit alkoivat vallata Kroatian osia, joissa oli serbienemmistö. Jugoslavian liittoarmeija tuki serbisissejä jo silloin, mutta vasta Kroatian itsenäistymisen jälkeen he alkoivat avoimesti hyökätä Kroatiaa ja muita maita kohti. Kroatialla ei ollut paljon aseita sodan alussa, sillä ne olivat kaikki liittoarmeijan takana. Sodan alkuasetelma ja koko sotakin ovat verrattavissa Raamatun kertomukseen Daavidista ja Goljatista. Kroatialla ja muilla osatasavalloilla oli alussa enimmäkseen poliisiaseita, kun serbeillä oli täysi sota-aseistus. Levottomuudet, aluevaltaukset, sotatoimet, pakolaisvirrat, kostotoimet, terroriteot ja attentaatit muuttivat hetkessä ihmisten arkielämän ylösalaisin. Iso Jugoslavia oli hajoamassa pieniksi palasiksi. Sota muuttui yhä rajummaksi. Ruutitynnyri syttyi palamaan.

3889.3 - Kuka olen?

Olen slavonialainen, kroatialainen, savolainen, dalmatialainen, karjalainen, suomalainen sekä kaikkea niiden välistä. Olen suomalais-kroatialainen ja kroatialais-suomalainen, kahden maan ja kulttuurin sekoitus. Synnyin Jugoslaviassa Kroatian osavaltion pääkaupungissa Zagrebissa keväällä 1988. Synnyin Marja-Liisan ja Jakovin perheeseen.

Äitini Marja-Liisa on lähtöisin Nilsiästä kuusihenkisestä perheestä. Hän on vanhin lapsista. Perheellä oli maatila järven rannalla. Vaikka Nilsiä oli körttipitäjä, niin äitini perhe ei tunnustautunut herännäisiksi, vaikkakin niissä piireissä pyörivät jonkin verran. Lukion jälkeen äitini muutti Turkuun opiskelemaan pääaineenaan kemiaa. Siellä hän sai tulla uskoon. Niinä aikoina äidilläni heräsi kiinnostus lähetystyöhön ja hän Jumalalle lupasi lähteä lähetystyöhön jonain päivänä. Muutaman vuoden päästä Marja-Liisa löysi itsensä Jugoslavian aktiosta, jolloin hän sai sydämelleen jugoslavialaiset ihmiset. Siitä seurasi se, että hän haki lähetystyöntekijäkurssille ja pääsi mukaan. Vuonna 1982 äitini lähti lähetystyöhön kommunistiseen Jugoslaviaan Kroatian osatasavaltioon. Kommunismin takia äitini oli siellä ”piilolähetystyössä” ja hän tuli mukamas jatkamaan opiskelujaan farmaseuttisten aineiden parissa, sillä Jugoslaviaan ei saanut tulla lähetystyöntekijöitä. Äitiäni häiritsi tämä pakollinen opiskelu ja hän alkoi rukoilemaan, että enää ei tarvitsisi peittää sitä totuutta, että on oikeasti siellä lähetystyössä. Äiti ei osannut aavistaakaan millä tavalla hän saisikaan rukousvastuksensa...

Isäni Jakov on kotoisin Kroatian Dalmatian maakunnasta pienestä Koprno -nimisestä kylästä. Perheeseen kuului kahdeksan jäsentä. Perheen pääelinkeino oli maatalous. Ukkini pakotti isääni, vanhimpana poikana, sunnuntaisin kirkkoon latinan kieliseen messuun, mistä isäni ei oikein pitänyt, koska hän ei ymmärtänyt mitään messusta. 17 -vuotiaana isä muutti töiden perässä Splitiin kivenhakkaajaksi. Siellä hän yritti löytää katollisesta kirkosta hengellistä ravintoa, mutta se ei tuottanut tulosta. Kerran vahingossa Jakov löysi radioaseman, jossa kerrottiin kroatiankielellä evankeliumia. Se oli ensimmäinen kerta kun isäni kuuli omalla kielellään Raamatun sanaa. Siitä syttyi kipinä, jonka seurauksena monen mutkan kautta isä päättyi Zagrebiin opiskelemaan luterilaiseen teologiseen tiedekuntaan papiksi. Samalla isä alkoi rukoilemaan, että löytäisi itsellensä vaimon, jonka kanssa voisi yhdessä tehdä Jumalan valtakunnan työtä.

Erään kerran äitini esimies pyysi äitiäni menemään mukaan opiskelijailtaan. Niinpä äiti sinne meni ja siellä vanhempani ensimmäistä kertaa kohtasivat. Isä tiesi heti ensi kohtaamisesta, että äitini on se oikea. Äiti taas pyysi Jumalalta kolme mahdottomalta tuntuvaa merkkiä, että onko Jumalan tahto, että hän ja isäni menevät naimisiin. Ja äiti sai ne kaikki kolme merkkiä. Niinpä vanhempani vihittiin Nilsiän kirkossa vuonna 1985. Samalla äidin ei enää tarvinnutkaan pakko-opiskella, sillä Jumala järjesti asian paremmin kuin äitini osasikaan kuvitella.

Niin kuin kerroin synnyin Kroatiassa ja perheemme eli siellä peruskouluni loppuun saakka. Säännöllisesti parin kolmen vuoden välein kävimme Suomessa ns. kotimaankausilla. Peruskouluni päädyttyä muutimme Suomeen lukioni ajaksi. Lukion jälkeen vanhempani palasivat Kroatiaan jatkamaan työtä ja mie jäin tänne opiskelemaan. Opiskelujen jälkeen jatkoin Suomessa elämistä. Vaikka nyt asun täällä, niin käyn säännöllisin välein Kroatiassa, sillä kroatialaisuus on yhtä vahva osa minua kuin suomalaisuuskin. Olen kahden maan kansalainen: 75 % suomalainen ja 75 % kroatialainen. Olen 150 % kahden maan sekoitus. Mutta ennen kaikkea olen Taivaan kansalainen, Jumalan lapsi.

3889.2 - Tiensulkuja ja panssarivaunuja

Pastellinkeltainen Opel Kadett ajoi mutkaista tietä vuoristoalueen läpi kohti meren rantaa. Kevät oli täydessä kukassa ja vappuun oli enää pari päivä. Koko matkaseurueemme jännitti miten matkan käy, koska radiossa oli uutisoitu levottomuuksista ympäri Jugoslavian. Matkalla Etelä-Kroatiaan automme oli joutunut useamman kerran pysähtymään tarkastuspisteiden, tiensulkujen ja panssaripartioiden takia. Serbisissit eivät helpolla päästäneet meitä läpi, mutta isäni rohkeus ja vakuuttavat vastaukset riittivät aseistetuille sisseille, samalla kun äitini ja kaksi muuta lähettiä painoivat päänsä rukoukseen. Niinpä meidän seurue sai jatkaa matkaa kohti Zadarin rantakaupunkia, missä meillä oli lähettien kokous. Illalla seurueeseemme liittyi vielä kolme muuta lähettiä ja lapsi. Kaikki olimme helpottuneita ja kiitollisia Jumalalle siitä, että matka sujui hyvin, serbien vihamielisyydestä huolimatta. Mutta samalla tulimme entistä enemmän tietoisiksi, että serbit olivat tosissaan aloittaneet miehittämään Kroatiaa ja muita Jugoslavian osatasavaltiota.

Läheteistä kaikki muut olivat suomalaisia, paitsi isäni oli kroaatti. Paluumatkalla Itä-Kroatiaan poikkesimme juhlimaan isäni syntymäpäivää hänen kotikyläänsä Koprnoon. Siellä kaikki meidän sukulaiset ja naapuritkin yrittivät saada meitä luopumaan ajamisesta takaisin Itä-Kroatiaan Bosnian kautta, koska sillä reitillä oli serbien miehitetty alue. Mutta isäni oli vakuuttunut, että pääsemme läpi ilman suurempia ongelmia, sillä kaikki on Jumalan käsissä. Niinpä lähdimme matkaan jännittynein ja osittain myös pelokkain mielin. Melkein heti matkan alkumetreillä teillä oli näkyvissä serbialaissotilaita panssarivaunuineen ja kyrillisine teksteineen. Mitä lähemmäs Kninin kaupunkia lähestyimme, sitä enemmän panssarivaunuja ja sotilaita tiensulkuineen tuli vastaan. Kaupungin kaduilla ei paljon muita ihmisiä näkynyt. Tunnelma kaupungissa oli jännittynyt ja aavemaisen hiljainen. Vain epäystävälliset serbisotilaat aseineen olivat katukuvassa. Ajoimme rauhallisesti sydämet pomppien kaupungin läpi. Kaikilla oli tunne, että mitä nopeammin pääsemme kaupungista ulos, sen parempi.

Noin puolen tunnin päästä Kninin läpiajon jälkeen, kuulimme uutisista, että kaupunki oli suljettu kokonaan. Sinne ei enää kukaan päässyt sisään eikä ulos. Meidän matkaseurue oli viimeisten joukossa, jotka pääsivät Kninin läpi ajamaan. Se oli selvästi Jumalan varjelusta, sillä jos olisimme vähänkään myöhemmin menneet Kninin läpi, tilanne olisi voinut päättyä toisin. Jatkaessamme matkaa kohti Itä-Kroatiaa Bosnian läpi, näimme matkalla serbisissien lippuja ja kirjoituksia ”Tämä on Serbia”. Nämä kaikki merkit yhdessä enteilivät tulevista suurista vaikeuksista koko Jugoslaviassa. Tuo kokemus lisäsi tietoisuuttamme siitä, että sota on puhkeamassa hetkellä millä hyvänsä.

Jo paljon ennen matkalle lähtöä Slavonski Brodissa isäni oli naapurissa olevalle ortodoksikirkolle antanut avustusrahaa heidän kirkon rakennusurakkaa varten. Isäni oli saanut siitä tositteen, jonka hän otti mukaan kyseiselle matkalle tietäen, että jos serbit rupeavat hankaliksi, tuolla tositteella voi olla suurikin merkitys selviämisessä. Onneksi kyseistä paperinpalaa ei tarvittu käyttää, sillä Jumala piti huolen meistä. Kaikki pääsimme turvallisesti perille koteihimme, mutta jokainen alkoi miettimään miten tämä levoton tilanne kehittyy. Milloin syttyy sota?

Elimme vuotta 1991. Itse olin tuolloin juuri täyttänyt kolme vuotta. Asuimme äitini Marja-Liisan ja isäni Jakovin kanssa Slavonski Brodissa, Kroatian itäosassa, Kroatian ja Bosnian rajalla, vain Sava-joki oli välissä. Vanhempani olivat lähetystyöntekijöinä Jugoslaviassa Kroatian osatasavaltiossa, kuten myös muutama muu suomalainen. Mahdollisen sodan merkkejä näkyi jo ilmassa paljon ennen tätä.

Jugoslavia koostui kuudesta osatasavallasta, jotka olivat Kroatia, Slovenia, Serbia, Bosnia-Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro sekä kahdesta Serbiaan kuuluvasta autonomisesta alueesta, eli Kosovosta ja Vojvodinasta. Jugoslaviassa Titon kuoleman jälkeen poliittinen tilanne alkoi olla erittäin kireä, mikä pikkuhiljaa kasvoi yhä aggressiivisemmaksi myös käytännössä. Tilanne alkoi uhkaavasti näyttää piakkoin räjähtävältä ruutitynnyriltä. Enää ei tarvittu kuin palava tulitikku tai soihtu, jotta ruutitynnyri räjähtäisi.