Kaksi kotimaata, yksi sydän

Vaikka olin vain 3-7 -vuotias Jugoslavian sodan aikana, se on vaikuttanut minuun syvästi. Ensinäkin opin arvostamaan itsenäisyyttä ja vapautta, niin Kroatian kuin Suomenkin. Se, että molemmat kotimaani ovat vapaita, ei ole itsestään selvyys. Se on erittäin suuri lahja, mutta monesti onnistumme unohtamaan sen rauhan aikana. Saamme olla kiitollisia itsenäisyydestämme! Niin Suomen kuin Kroatian itsenäisyyden puolesta on vuodatettu verta, hikeä ja kyyneliä. Osaammeko arvostaa sitä? Toisekseen tämä kokemus rikastutti minua. Ymmärrän mitä on olla sodan jaloissa. Ymmärrän sen kärsimykset. Pelot. Ahdistukset. Turvattomuuden. Levottomuuden. Vihan. Mutta ymmärrän myös sen, miten rakkaus voi muuttaa kaiken sodankin keskellä. Se kun saa kokea rakkautta, toivoa, huolenpitoa, ystävällisyyttä ja omastaan jakamista, siinä on suuri vaikuttava ja muuttava voima. Ennen kaikkea suurin muuttava voima on Jumalan Sanassa, armossa ja rakkaudessa. Kun ihminen pahan keskellä kokee Jumalan huolenpitoa ja ihmis

Sodan loputtua Sota pikkuhiljaa loppui eri paikkakunnilla eri tahtiin. Viimeisimpien joukossa vapautui Kninin kaupunki. Sodan jäljet olivat tuhoisat. Harva oli se rakennus, johon ei ollut mikään osunut. Ihmiset alkoivat pikkuhiljaa palata koteihinsa, jotka olivat raunioina. Sen lisäksi, että heidän kodit olivat maan tasalla, myös monen perheen jäsenet olivat sodassa surmatut, kateissa tai haavoittuneita. Näiden ihmisten tuska oli sanoin kuvamaton! Tunnen yhden naisen, joka menetti sodan aikana miehensä, molemmat pojat, kotinsa ja elantonsa. Voitte vain kuvitella hänen tuskaa ja surua. Eikä tämä ollut ainoa tapaus, monilla oli aivan samantapainen tilanne. Ihmiset olivat lohduttomia, väsyneitä, nälissään ja kylmissään – kaikkensa menettäneitä. Ilo oli suuri niillä, joiden perhejäsenet olivat elossa. Mutta suru oli valtava niillä, joiden isät, äidit, pojat, tyttäret, vävyt, miniät, lapsenlapset ja sukulaiset olivat kadonneitten listalla tai sodassa surmatut. Hyvin muistan niiden ihmiste

”Sodan suhteen täällä Slavoniassa on tällä haavaa rauhallista. Karlovacista alas Dalmatiaan on usein tulituksia. Jakovin omaisista: Hänen äitinsä itki katkerasti eilen puhelimessa, ettei hän uskalla edes lääkäriin lähteä arvaamattomien pommitusten takia Zadarissa. Nuorin ja köyhin sisko neljän lapsensa kanssa on ollut pakolaisena ja melkein 2v. ja hänen kotinsa on rauniona ja miehensä rintamalla. Keskimmäisen siskon kylää pommitettiin muutama päivä sitten, ja vanhimman siskon uuteen taloon on osunut kaksi kranaattia. Nuorin veli taistelee rintamalla. Poliisiserkkua Marioa kidutettiin raa'asti vankilassa niin, että jäi elinikäiseksi invalidiksi. Tässä kärsimyspätsissä hän sai tulla uskoon ja hän haluaa loppuelämänsä käyttää evankeliumin eteenpäin viemiseksi kansansa keskuudessa.” rukouskirjeestä 9/93. Sodan takia emme pystyneet kolmeen vuoteen näkemään Kroatian sukua, mutta onneksi tilanne muuttui kesällä 1994. Seurakunta kasvoi Vuoden 1993 loppupuolella Sl. Brodin seurakunnan to

Isäni ainoana pappina Itä-Kroatiassa Loppuvuodesta 1992 Sl. Brodin pommitukset alkoivat olla rauhoittumaan ainakin hetkellisesti. Siitä huolimatta vaikka on ollut hetken aikaa rauhallista, ihmiset olivat peloissaan, sillä sissit olivat valloittaneet joen toisen puolen. Voimassa oli edelleen yleishälytys ja ulkonaliikkumiskielto klo 23-5 välillä. Suurin osa koululaisista oli siirretty ympäri Kroatiaa kouluihin, koska koulut olivat säpäleinä. Tämän järjestelyn takia meidänkin seurakunnan lapset ja nuoret olivat kuka missäkin. Siitä huolimatta vanhempani jäljelle jäänneille lapsille ja nuorille pitivät uskonnontunteja. Ja he saivat lapsiin pientä toivonkipinää sovittuaan, että jouluaattona oli tulossa joulujuhla, johon lapset harjoittelivat sitten jotain ohjelmaa. 1/93 kirjeessä kerrotaan näin joulujuhlastamme: ”Joulunaaton perhejuhlassamme saimme kokea Jumalan siunausta ja läsnäoloa. Herra kutsui juhlaamme n. 140 ihmistä. Lasten vanhemmat näyttelivät jouluevankeliumin lasten yllätyksek

Vaikka yleishälytyksiä oli jatkuvasti, ihmiset tulivat kirkkoon uskollisesti. Jälleen kerran yleishälytyksen soidessa sunnuntain jumalanpalveluksessa kastettiin seurakuntaamme kolme uutta jäsentä. Se oli jännää huomata, miten sodan keskellä ihmiset ruoan ja vaatteiden lisäksi etsivät Jumalaa. Meidän seurakunnassa Sl. Brodissa sodan alussa oli vain 14 jäsentä, mutta sodan aikana jäsenmäärä kasvoi 800:aan. Toki sodan loputtua osa muutti takaisin kotikonnuille tai lähti työn perässä muualle, joten seurakuntaamme jäi 400 jäsentä. Joka tapauksessa seurakuntamme kasvoi alkutekijöistä suuresti. Suuri ihme oli se, että seurakuntamme koostui seitsemästä eri kansallisuudesta ja, että he kaikki istuivat vierekkäin kirkossa ilman vihaa ja rakastivat toisiaan. Seurakuntamme oli elävä osoitus siitä, että rakkaus voitti vihan. Lisäksi sodan aikana ja sen jälkeenkin isäni hautasi satoja serbejä, koska ortodoksipapit olivat karanneet kaupungistamme ja room. katollisilla papeilla ei ollut lupa haudata h

"Loma" Unkarissa Sota-arki oli hetkistä ja rankkaa, niinpä Kroatian ev. lut. kirkon piispa kehotti perhettämme hetkeksi mennä lepäämään pois sodan jaloista. Isä koki, ettei hän voi jättää seurakuntaa ilman paimenta sodan keskellä, niinpä toukokuussa me kahdestaan äidin kanssa lähdettiin Unkariin kuumille lähteille neljäksi päiväksi. Sen muistan siitä reissusta, että oli kunnon helle ja aurinko paahtoi kovasti. Meillä ei ollut mukana aurinkovoidetta, joten ostettiin sellainen sieltä. Tai siis luultiin ostaneemme aurinkovoidetta, mutta se olikin itseruskettavaavoidetta, ja niin me molemmat paloimme kunnolla auringossa. Muistan sen, kun isä tuli meidät hakemaan, me emme jaksaneet tehdä mitään, kun olimme niin punaiset ja voimattomat. "Loma" Osjekissa Toinen mukamas ”loma” oli, kun me oltiin pari kolme kuukautta Osijekissa, joka oli yksi isäni vastuulla olevista muista seurakunnista Sl. Brodin lisäksi. Eli toisin sanoen, silloin tehtiin kyllä työtä Osijekissa ja isä k

Sodassa aina välillä oli rauhallisempaa ja välillä taas ei. Slavonski Brodia vastapäätä Sava-joen toisella puolella on Bosanski Brod -niminen kaupunki, joka on Bosniaa. Niinpä kun sota laajeni joen toiselle puolelle, se tuntui meilläkin. Alkuun se vaikutti vain niin, että yötä päivää kuulimme siellä tapahtuvien pommitusten ja ampumisten ääniä sekä näkyi suuren pakolaisten määrässä. Ensimmäisen viikon aikana sieltä tuli kaupunkiimme 1500 pakolaista.  Pappilamme ja kirkkomme oli erittäin suosittu pakolaisten kohde, sillä meiltä sai apua. Muistan sen päivittäisen suuren määrän ihmisiä, jotka kävivät pihapiirissämme. Ei ollut rauhaa edes syödä lounasta rauhassa, joten vanhempani laittoivat keskellä päivää tunniksi lukkoon pihamme portit, jotta saimme hetken hengähtää. Huhtikuussa 1992 serbien valloitettua Bosanski Brodin alkoivat hyökkäykset Bosnian puolelta meidän kaupunkiin, niistä kertoo äitini 4/92 rukouskirjeessämme: ”Vajaa kaksi viikkoa sitten saimme kuulla Sava-joen toiselta puole

Vuosi vaihtui 1992:ksi ja sota-arki jatkui, vanhempani jakoivat humanitaarista avustusta ihmisille ja siitä syystä pihastamme tuli erittäin suosittu paikka. Aamusta iltaan pilvin pimein ihmisiä tuli kysymään apua. Emme saaneet levätä laisinkaan, siitä jälleen ote rukouskirjeestä 2/92 äitini sanoin: ”On valtava ilo olla kertomassa täällä kyseleville ihmisille Jeesuksesta ja myös auttaa pakolaisia ja köyhiä ihmisiä vaate- ja ruoka-avustuksilla mahdollisuuksien mukaan! Jaoimme ruoka kaksi kertaa viikossa ja vaatteita kerran viikossa. Ja aamulla klo 8 on isot jonot meidän porttien takana, vaikka vasta klo 9 alkaa jako. Erikoisesti ruokajonot ovat suuret, joten olemme saaneet apua kaartilaisilta (sotilailta), jotka valvovat jonoja, että järjestys säilyy ja meidän nuoret kirkkomme jäsenet ja ystävämme ovat auttaneet ruuan jakamisessa Jakovia niin, että 120 - 200 henkilöä saa ruokapakettinsa joka kerta. Tästä jakamisesta seurauksena on se, että ”massoittain” ihmiset tulevat kyselemään avustu

Varjeluksia vaarojen keskellä Muistan sen kun yhtenä aamuna isi meni lähikauppaan ostamaan ruokaa perheellemme ja sen aikana alkoi soida ilmahälytyksen sireeni. Heti mentiin äidin kanssa polville sängyn viereen ja rukoiltiin isille varjelusta. Ja sitä isi todellakin tarvitsi. Nimittäin isä oli jo paluumatkalla, kun sireenit alkoivat soimaan. Hän oli yhden rakennuksen kulman takaa tulossa, kun hänen edestään suhahti kranaatin sirpale. Jos isäni olisi kävellyt yhtään nopeammin, se kranaatin sirpale olisi osunut häneen. Ihmeellisesti Jumala varjeli isää tälläkin reissulla! Yhdessä vaiheessa isäni oli koko Itä-Kroatian ainoa luterilainen pappi, niinpä hän joutui monesti menemään hautaamaan ihmisiä ympäri itäistä Kroatiaa ilma- ja yleishälytysten aikaankin. Äidin kanssa meillä oli tapana rukoilla isän puolesta jokaisen reissun aikana välimatkan pituudesta huolimatta. Jälleen kerran Jakov on hautaamassa yhtä seurakuntalaista, kun ilmahälytyksen sireeni ilmoitti olemassaolostaan ja kaukaa k

”Koko joulukuu oli meille hyvin rikas ja työntäyteinen (työtä enemmän kuin ehdimme tehdä) monine tapahtumineen ja lukuisine ihmiskontakteineen. Ensiksi Jakov hoiti aamupäivisin pakolaisten avustusten jakamiset, joita riitti päivittäin 10 - 50 henkilöä. Samalla hän sai kertoa heille elämämme tärkeimmästä asiasta, kutsua heitä kirkkoon sekä jakaa hengellistä kirjallisuutta. Minä taas päivystin puhelinta ja ovikelloa sekä otin vieraita vastaan, jota riitti yltäkyllin joka päivä. Iltapäivällä Jakov kävi jakamassa Herran Pyhää Ehtoollista sitä haluaville, jotka eivät muuten pääse kirkkoon. Perheenä kävimme usein iltapäivisin myös jäsentemme ja ystäviemme luona vierailulla tai sitten vierailta tuli kotiimme. Jännää tapa on täällä, kun ystävämme saivat kuulla, että olen saapunut sairaalasta kotiin, he halusivat tulla minua tervehtimään kukkasin ja tuliaisten kanssa. Raamattutunnit, pyhäkoulutunnit sekä virsien soittamisharjoitukset minä yrittelin tehdä jossakin ajanrakosessa, kun siihen liike

Meidän pappilassa oli pommisuoja, mutta alkuun sinne ei päässyt kuin ulkokautta. Ulkona juokseminen ilmahälytysten aikana oli vaarallista. Niinpä isäni teki eteiseen lattiaan aukon, josta pääsi kellariin pommisuojaan sisäkautta. Nyt ei enää tarvinnut kiertää ulkoa kautta pommisuojaan. Meidän kadulla olivat erittäin harvassa pommisuojat, joten aina kaikki naapurit ja ohikulkijat ilmahälytysten soidessa juoksivat meille suojaan. Ihmiset, jotka sinne tulivat, olivat yleensä hätääntyneitä ja peloissaan. Äitini kertoi, että kerran kun oli taas pommisuojamme täynnä pelokkaita ihmisiä, olin kovaan ääneen sanonut: ”Ei ole hätää, Jeesus meitä varjelee!”. Se oli rohkaissut ihmisiä ja sen sijaan, että olisivat pelokkaina kuunnelleet hiljaisuutta, he alkoivat rukoilemaan ja laulamaan virsiä. Tietämättäni olin rohkaissut ympäröiviä ihmisiä. Sisäänkäynti eteisestä pommisuojaan. Jonain toisena kertana kun oli pommisuoja täynnä ihmisiä, tapasin Mirnan, minua vuoden nuoremman tytön, jonka kanssa

”Herra, minun Jumalani, suuret ovat sinun ihmetekosi ja sinun aivoituksesi meitä kohtaan. Ei ole ketään sinun vertaistasi. Niitä minä tahdon julistaa, niistä puhua, niiden paljous on suurempi, kuin luetella taidan.” Ps. 40:6. Jumalan ihmeteot ovat olleet meille ihmettelemisen ja kiitoksen aiheet monella tavalla tämänkin syksyn aikana. Kuten mieheni viime kiertokirjeessä kertoi, sairastuin vakavasti verisuonen puhjetessa päästäni lokakuun alkupuolella. Lojuin vielä 7 pv kotonani, kun lääkärit eivät täällä osanneet ottaa niin vakavasti sairauttani. Sitten minut vietiin leikkaukseen Zagrebiin, missä jouduin olemaan 3 viikkoa. Ihmeellistä oli kokea täällä sairaalassa sota-ajan myllerryksissä Jumalan läsnäoloa ja lohdutusta. Suurta rohkaisua minulle toi myös se, että nukuttamissa minut leikkaukseen todennäköisesti näin ”unta”, että tämän sairaalan ja potilaiden puolesta paljon rukoiltiin ja täällä sai myös vapaasti todistaa Jeesuksesta, sekä Slavonski Brod ja Jakov olivat paljon lähempänä

”Rakkaat veljet ja sisaret Jeesuksessa Kristuksessa, runsaasti lisääntyköön teille armo ja rauha Jumalan ja meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa. Jumalan rakkaus on ilmestynyt ja antaa meille kaikki mikä on tarpeen kallisarvoiseen elämään Jeesuksen kanssa ajassa ja iankaikkisuudessa. Tämä päämäärä ja lahja on edessämme joka päivä Jumalan armosta. Jumalan rakkauden lähde antaa ikuisuusnäköalan elämäämme maan päällä. (”Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema.  Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room. 6:20–23) Murheellisena kerron teille Marjan sairaudesta. 7.10. aamulla Saara herätteli meitä ja minä valmistelin aamupalaa. Y

Äidin sairastuminen Muistan sen lokakuisen maanantaiaamun vuonna 1991 kun äitini sairastui. Isi oli laittamassa aamupalaa ja minä leikin äidin kanssa makuuhuoneessa. Yhtäkkiä äiti alkoi valittamaan kovaa päänsärkyään. Muistan äidin heikon olon ja pahoinvoinnit. Ihmettelin mikä äitiä vaivaa... Isi oli vakavana. Seuraavaksi muistan vieneemme äidin ensiapuun. Sairaalan kaikki ikkunat oli laudoitettuina ja ovien edessä oli hiekkasäkkikasoja. En muista mitä sitten tapahtui, mutta sen muistan että sillä viikolla äitiä vietiin useamman kerran ensiapuun. Eikä mikään tuntunut auttavan. Ihmeellisesti sunnuntaina äiti soitti virsiä jumalanpalveluksessa, vaikka hänen vointinsa oli huono. Kaikki olimme hyvin huolissaan äidistäni, myös seurakuntalaiset. Sitten luoksemme tuli kaverini Anabelan isä, joka oli lääkäri, ja hän tajusi mikä äitiäni vaivaa. Seuraava muistikuvani on se, kun isin kanssa ajoimme ambulanssin perässä pikkuteitä Zagrebiin. Zagrebin sairaalassa todettiin äitini kärsineen aivover

Äitini Marja-Liisa kirjoitti tulevia vaikeuksia enteillen rukouskirjeessämme 5/91 seuraavasti: ”Joku aika sitten tänne Sl. Brodin kasarmille tuotiin Bosniasta lisää tankkeja ja liittoarmeija vielä vaati kaupungissamme olevan tankkitehtaan luovuttamaan kaikki valmiit tankit armeijalle, mistä syntyi meteliä ja mielenosoituksia. Pari kertaa kaikki serbialaisten näyteikkunat kaupungissamme lyötiin hajalle. Uhkauksia on tullut myös lähimmän naapurimme, upouuden ortodoksisen kirkon räjäyttämisestä ilmaan, jonka pelossa serbit kiireellä nyt rakentavat aitaa sen ympärille. Eilen Jakov tapasi kaupunkimme kulttuuri- ja uskontoasian puheenjohtajan, joka Jakovia pyysi pitämään silmällä kirkkoa, toivoen ettei sen räjäyttämistä tapahtuisi.” . Lähtö Suomeen Suunnaton tuska, pelko ja ahdistus, paljon haavoittuneita ja ihmisuhreja sekä valtava taloudellinen vahinko kohtasivat Jugoslavian jo kesällä 1991. Missään ei olut turvallista, sillä levottomuudet muuttuivat yhä rajummiksi. Perheemme sai sekä kr

”Ja vielä, kun näinä päivinä koko maailma on pelon vallassa Irakin-Kuwaitin sodan syttymisen uhan takia tai jos käännämme katseemme lähemmäksi, sota voi puhjeta täällä Jugoslaviassakin minä hetkenä tahansa, me saamme uskovina katsoa Herraan ja Häneen Sanansa vakuuttaa meille: ”Herra on minun valkeuteni ja autuuteni; ketä minä pelkään! Herra on minun elämäni turva; ketä minä vapisen! Vaikka sotajoukko asettuisi minua vastaan, ei minun sydämeni pelkäisi; vaikka sota nousisi minua vastaan, siinäkin minä olisin turvassa.” Ps. 27:1,3. Tätä Herran antamaa turvallisuutta, Hänen armollista ja rakastavaa läsnäoloaan ja siunausta toivotamme Sinulle, rakas ystävämme alkaneelle Uudelle Vuodelle!” näin kirjoitti äitini rukouskirjeessämme 1/91 Slavonski Brodissa. Sodan uhka oli selvästi jo ilmassa leijumassa, se odotti vain sopivaa hetkeä iskeäkseen... Lämmin kesäkuinen tuuli hyväili äitini ja minun kasvoja. Slavonski Brodin pappilan piha oli täynnä väriä ja tuoksuja. Poimin kukkia äidilleni ja sa

Selitän lyhyesti vähän taustaa Jugoslavian sodasta, jotta sitten voin jatkaa omien sotakokemusten kertomista. Yleisesti slaavilaisilla kansoilla on ollut aina vahvana piirteenä kostoperinteet, mistä johtuen Balkanilla on ollut historian aikana paljon sotia, ja se näkyi myös tässä sodassa. Kommunistisessa Jugoslaviassa oli mottona ”bratstvo i jedinstvo” eli veljeys ja ykseys. Titon ollessa vallassa se toimi vallan hyvin. Kuitenkin Titon kuoleman jälkeen v. 1980 tilanne alkoi askel kerrallaan muuttua. Serbit halusivat saada yhtenäisen Suur-Serbian, samalla kun muut Jugoslavian kansat alkoivat nostaa esiin omaa kansallista identiteettiansa yhä enemmän. Kroatia mm. alkoi nostaa kroatiankielen asemaa, mikä ei miellyttänyt serbejä. Samalla serbit alkoivat tehdä ideologisia puhdistuksia Jugoslavian liittoarmeijassa, jonka seurauksena korkeissa asemissa oli melkein pelkästään serbejä. Tilanne alkoi muuttua yhä vakavammaksi. Serbit alkoivat tarkoituksella härnätä poliittisella tasolla muita k

Olen slavonialainen, kroatialainen, savolainen, dalmatialainen, karjalainen, suomalainen sekä kaikkea niiden välistä. Olen suomalais-kroatialainen ja kroatialais-suomalainen, kahden maan ja kulttuurin sekoitus. Synnyin Jugoslaviassa Kroatian osavaltion pääkaupungissa Zagrebissa keväällä 1988. Synnyin Marja-Liisan ja Jakovin perheeseen. Vanhempieni tarinat Äitini Marja-Liisa on lähtöisin Nilsiästä kuusihenkisestä perheestä. Hän on vanhin lapsista. Perheellä oli maatila järven rannalla. Vaikka Nilsiä oli körttipitäjä, niin äitini perhe ei tunnustautunut herännäisiksi, vaikkakin niissä piireissä pyörivät jonkin verran. Lukion jälkeen äitini muutti Turkuun opiskelemaan pääaineenaan kemiaa. Siellä hän sai tulla uskoon. Niinä aikoina äidilläni heräsi kiinnostus lähetystyöhön ja hän Jumalalle lupasi lähteä lähetystyöhön jonain päivänä. Muutaman vuoden päästä Marja-Liisa löysi itsensä Jugoslavian aktiosta, jolloin hän sai sydämelleen jugoslavialaiset ihmiset. Siitä seurasi se, että hän haki

Pastellinkeltainen Opel Kadett ajoi mutkaista tietä vuoristoalueen läpi kohti meren rantaa. Kevät oli täydessä kukassa ja vappuun oli enää pari päivä. Koko matkaseurueemme jännitti miten matkan käy, koska radiossa oli uutisoitu levottomuuksista ympäri Jugoslavian. Matkalla Etelä-Kroatiaan automme oli joutunut useamman kerran pysähtymään tarkastuspisteiden, tiensulkujen ja panssaripartioiden takia. Serbisissit eivät helpolla päästäneet meitä läpi, mutta isäni rohkeus ja vakuuttavat vastaukset riittivät aseistetuille sisseille, samalla kun äitini ja kaksi muuta lähettiä painoivat päänsä rukoukseen. Niinpä meidän seurue sai jatkaa matkaa kohti Zadarin rantakaupunkia, missä meillä oli lähettien kokous. Illalla seurueeseemme liittyi vielä kolme muuta lähettiä ja lapsi. Kaikki olimme helpottuneita ja kiitollisia Jumalalle siitä, että matka sujui hyvin, serbien vihamielisyydestä huolimatta. Mutta samalla tulimme entistä enemmän tietoisiksi, että serbit olivat tosissaan aloittaneet miehittämää