3889.7 - Äitini aivoverenvuoto

Äidin sairastuminen

Muistan sen lokakuisen maanantaiaamun vuonna 1991 kun äitini sairastui. Isi oli laittamassa aamupalaa ja minä leikin äidin kanssa makuuhuoneessa. Yhtäkkiä äiti alkoi valittamaan kovaa päänsärkyään. Muistan äidin heikon olon ja pahoinvoinnit. Ihmettelin mikä äitiä vaivaa... Isi oli vakavana. Seuraavaksi muistan vieneemme äidin ensiapuun. Sairaalan kaikki ikkunat oli laudoitettuina ja ovien edessä oli hiekkasäkkikasoja. En muista mitä sitten tapahtui, mutta sen muistan että sillä viikolla äitiä vietiin useamman kerran ensiapuun. Eikä mikään tuntunut auttavan. Ihmeellisesti sunnuntaina äiti soitti virsiä jumalanpalveluksessa, vaikka hänen vointinsa oli huono. Kaikki olimme hyvin huolissaan äidistäni, myös seurakuntalaiset. Sitten luoksemme tuli kaverini Anabelan isä, joka oli lääkäri, ja hän tajusi mikä äitiäni vaivaa. Seuraava muistikuvani on se, kun isin kanssa ajoimme ambulanssin perässä pikkuteitä Zagrebiin.

Zagrebin sairaalassa todettiin äitini kärsineen aivoverenvuodosta jo reilun viikon verran ja veri oli ehtinyt hyytyä aivoissa. Koska oli sota, niin kaikista lääkkeistä oli pulaa. Niinpä heillä ei ollut sitä lääkettä, jota äiti tarvitsi, että hänelle olisi voitu tehdä leikkaus. Siltä istumalta isin kanssa lähdettiin kohti Itävaltaa hakemaan lääkettä, mutta meillä ei ollut passeja mukana. Niinpä meitä ei päästetty Itävallan rajan yli, jäimme Sloveniaan rajalle odottamaan neuvottomina. Onneksemme Itävallassa olivat käymässä pari lähettiä, niinpä isi soitti heille ja he hakivat lääkkeen äidilleni. Koko sen ajan me isin kanssa odotimme rajalla ja heti kun he tulivat ja antoivat meille lääkkeen, lähdimme nopeasti ajamaan takaisin Zagrebiin. Äiti sai lääkkeen ja muutaman päivän päästä hänet leikattiin.

Muistan ensimmäisen kerran, kun leikkauksen jälkeen vierailtiin sairaalassa äitiä katsomassa. Sairaalassa oli paljon ihmisiä, pelkäsin eksyväni isistä. Muistan, että kun pääsimme äidin huoneeseen, minä hyppäsin vauhdissa äidin sängylle, mistä hoitajat eivät tykänneet. Äiti oli kalju ja hänellä oli arpi otsassa, mutta hän oli elossa, mikä oli tärkeintä. Kiitos Jumalalle siitä!

Äiti kuntoutuksessa
Äiti joutui olemaan siellä vielä vähän aikaa, minkä jälkeen hän meni kuntoutukseen Pohjois-Kroatiaan, sillä hänen vasen kätensä ei enää toiminut kunnolla. Sillä välin me isin kanssa elettiin Sl. Brodissa ja päivittäin soitettiin äidille. Kun ensimmäisen kerran soitettiin äidille, kysyin häneltä onko tukka kasvanut. Pientä tyttöä hämmästytti se, että äidillä ei ollutkaan lainkaan tukkaa. Me isin kanssa vierailtiin äidin luona kuntoutuksessa niin usein kuin vaan voitiin. Muistan, että se kuntoutuspaikka oli pitkän matkan päässä, mutta se ei meitä estänyt kulkemasta sinne. Kerran ollessamme matkalla sinne tai takaisin kotiin, en muista kumpaan suuntaan, oli kova syyssade ja automme suistui ojaan kyljelleen. Yhtäkkiä pari bussia tuli ja he vetivät automme pois ojasta. Muistan sen, kuinka jotkut naiset ottivat minut syliinsä kunnes auto oli takaisin tiellä ja sitten me isin kanssa jatkettiin matkaa. Jälleen kerran oli varjelusta matkassa ja Jumalaa kiittäen jatkettiin matkaa!

Sinä aikana, jolloin äiti oli sairaalassa ja kuntoutuksessa, elimme isin kanssa kahdestaan. Isi teki meille ruokaa ja hoiti seurakuntaa sekä auttoi pakolaisia. Muistan kun kerran hän keitti lempipuuroani ”čokolinoa” mikrossa, lasikipon pohja hajosi ja isille jäi käteen vain sen reuna. Muistan myös siltä ajalta sen, kun menimme isin kanssa valokuvaamoon ottamaan kuvaa meistä kahdesta äidille lahjaksi, niin valokuvaaja ei saanut minua millään konstilla hymyilemään. Siitä kuvasta tuli vakava. Ja olihan se pienestä tytöstä vakava asia, että äiti ei ollutkaan kotona.

Myös muistan sen kun äiti haettiin kotiin kuntoutuksesta, se oli ilon päivä, vaikka sota oli meneillään. Vihdoinkin äiti pääsi kotiin! Muistan myös sen, että vastapäätä meidän pappilaa olevan kampaamon omistaja lahjoitti äidilleni peruukin, sillä äidilleni ei vielä olleet hiukset kasvaneet takaisin. Minulle tärkeintä oli se, että koko perheemme oli jälleen kerran yhdessä koolla. Sitä riemua eivät edes hälytyssireenit pilanneet.

Saimme myöhemmin kuulla, että se lääkäri joka otti äitini vastaan ensiavussa koko sen ensimmäisen viikon aikana, olikin ns. valelääkäri. Hänen kommunistiäitinsä oli ostanut pojalleen lääkärinpaperit ilman, että poika oli koskaan opiskellut edes päivääkään lääketiedettä. Ei ihme, että hän ei osannut muuta antaa äidilleni kun kipupiikkejä. Kiitos Herralle, että kaikesta huolimatta hän ihmeellisesti varjeli äitiäni pahemmilta ongelmilta.


Äitini aivoverenvuodosta on tulossa vielä kaksi julkaisua, toinen on isäni kirjoittama ja toinen äitini. Koska nämä kaikki kolme teksitä liittyvät tiiviisti toisiinsa, julkaisen ne kahden päivän välein. T. Saara