”Herra, minun Jumalani, suuret ovat sinun ihmetekosi ja sinun aivoituksesi meitä kohtaan. Ei ole ketään sinun vertaistasi. Niitä minä tahdon julistaa, niistä puhua, niiden paljous on suurempi, kuin luetella taidan.” Ps. 40:6.
Jumalan ihmeteot ovat olleet meille ihmettelemisen ja kiitoksen aiheet monella tavalla tämänkin syksyn aikana. Kuten mieheni viime kiertokirjeessä kertoi, sairastuin vakavasti verisuonen puhjetessa päästäni lokakuun alkupuolella. Lojuin vielä 7 pv kotonani, kun lääkärit eivät täällä osanneet ottaa niin vakavasti sairauttani. Sitten minut vietiin leikkaukseen Zagrebiin, missä jouduin olemaan 3 viikkoa. Ihmeellistä oli kokea täällä sairaalassa sota-ajan myllerryksissä Jumalan läsnäoloa ja lohdutusta. Suurta rohkaisua minulle toi myös se, että nukuttamissa minut leikkaukseen todennäköisesti näin ”unta”, että tämän sairaalan ja potilaiden puolesta paljon rukoiltiin ja täällä sai myös vapaasti todistaa Jeesuksesta, sekä Slavonski Brod ja Jakov olivat paljon lähempänä sairaalaa kuin olivatkaan. Kiitos Sinulle esirukouksistasi: leikkaus meni hyvin, loppupuolella sain kertoa huonetovereilleni ja joillekin hoitajilleni Jeesuksesta. Jakov, Saaran kummi, piispan vaimo ja pari lähettiä vierilaivat usein luonani (vaikka vierailut ovat sodan takia kiellettyjä) ja huolehtivat kaikesta, mitä tarvitsin täällä.
Sen jälkeen Jakov ja Saara veivät minut Varaždinin kuumille lähteille 10 pv kuntoutukseen. Kuntoutustani häiritsivät monet kerrat ilmahälytykset, jolloin meidän piti olla kellarissa. Sitä vastoin siellä oli paljon aikaa tarinoida ihmisten kanssa ja yllättävää oli, että siellä täällä löytyi niitä, jotka olivat kiinnostuneet todella uskonasioista, joille sain antaa jotain hengellistä kirjallisuutta luettavaksi. Kun Saara lähti isänsä kanssa Slavonski Brodiin jatkamaan työtä, häntä jäi vaivaamaan yksi asia. Heti aamupalan syötyään hän pyysi isäänsä, että soitetaan äidille. Jo klo 7 soi puhelin ja kuulen, kun hento lapsen ääni kysyy; ”Miten sinä voit, minun rakas äitini?”. Ja perään: ”Onko sinun tukka kasvanut? Miten minulla on pidempi tukka kuin sinulla?”. Siinä olikin selittämistä, että tyttö sai häntä tyydyttävän vastauksen. ...
Minun sairaalassa ollessani Jakovilla oli rankat ja työntäyteiset päivät. Aamuyöstä hän valmisteli jumalanpalvelukset ja kaikki muut opetustunnit ja puheet. Aamupäivällä tuli pakolaisia kymmenittäin. Jossain välissä hänen piti Saaralle ja itsellensä keksiä jotain syömistä. Iltapäivät kuluivat sairaiden luona ja vierailuilla tai sitten vieraita tuli myös kotiin. Sitten hänellä oli myös huoli minun paranemisesta ja ajoi Saaran kanssa katsomaan minua Zagrebiin moneen kertaan (noin 400 km sivu, normaalisti olisi vain 200 km, jos ei olisi sotaa). Joka kerta hän lastasi autonsa täyteen avustuksia pakolaisille Zagrebista, vaikka niitä onkin muutaman kerran kuorma-autoilla tänne tuotu. Lauantaina oli hautajaispäivä ja sunnuntaina jumalanpalvelus, pyhäkoulu lapsille ja nuorten opetusilta.” kirjoittaa äitini 12/91 kirjeessä kotoamme Sl. Brodista.
Jumalan ihmeteot ovat olleet meille ihmettelemisen ja kiitoksen aiheet monella tavalla tämänkin syksyn aikana. Kuten mieheni viime kiertokirjeessä kertoi, sairastuin vakavasti verisuonen puhjetessa päästäni lokakuun alkupuolella. Lojuin vielä 7 pv kotonani, kun lääkärit eivät täällä osanneet ottaa niin vakavasti sairauttani. Sitten minut vietiin leikkaukseen Zagrebiin, missä jouduin olemaan 3 viikkoa. Ihmeellistä oli kokea täällä sairaalassa sota-ajan myllerryksissä Jumalan läsnäoloa ja lohdutusta. Suurta rohkaisua minulle toi myös se, että nukuttamissa minut leikkaukseen todennäköisesti näin ”unta”, että tämän sairaalan ja potilaiden puolesta paljon rukoiltiin ja täällä sai myös vapaasti todistaa Jeesuksesta, sekä Slavonski Brod ja Jakov olivat paljon lähempänä sairaalaa kuin olivatkaan. Kiitos Sinulle esirukouksistasi: leikkaus meni hyvin, loppupuolella sain kertoa huonetovereilleni ja joillekin hoitajilleni Jeesuksesta. Jakov, Saaran kummi, piispan vaimo ja pari lähettiä vierilaivat usein luonani (vaikka vierailut ovat sodan takia kiellettyjä) ja huolehtivat kaikesta, mitä tarvitsin täällä.
Sen jälkeen Jakov ja Saara veivät minut Varaždinin kuumille lähteille 10 pv kuntoutukseen. Kuntoutustani häiritsivät monet kerrat ilmahälytykset, jolloin meidän piti olla kellarissa. Sitä vastoin siellä oli paljon aikaa tarinoida ihmisten kanssa ja yllättävää oli, että siellä täällä löytyi niitä, jotka olivat kiinnostuneet todella uskonasioista, joille sain antaa jotain hengellistä kirjallisuutta luettavaksi. Kun Saara lähti isänsä kanssa Slavonski Brodiin jatkamaan työtä, häntä jäi vaivaamaan yksi asia. Heti aamupalan syötyään hän pyysi isäänsä, että soitetaan äidille. Jo klo 7 soi puhelin ja kuulen, kun hento lapsen ääni kysyy; ”Miten sinä voit, minun rakas äitini?”. Ja perään: ”Onko sinun tukka kasvanut? Miten minulla on pidempi tukka kuin sinulla?”. Siinä olikin selittämistä, että tyttö sai häntä tyydyttävän vastauksen. ...
Minun sairaalassa ollessani Jakovilla oli rankat ja työntäyteiset päivät. Aamuyöstä hän valmisteli jumalanpalvelukset ja kaikki muut opetustunnit ja puheet. Aamupäivällä tuli pakolaisia kymmenittäin. Jossain välissä hänen piti Saaralle ja itsellensä keksiä jotain syömistä. Iltapäivät kuluivat sairaiden luona ja vierailuilla tai sitten vieraita tuli myös kotiin. Sitten hänellä oli myös huoli minun paranemisesta ja ajoi Saaran kanssa katsomaan minua Zagrebiin moneen kertaan (noin 400 km sivu, normaalisti olisi vain 200 km, jos ei olisi sotaa). Joka kerta hän lastasi autonsa täyteen avustuksia pakolaisille Zagrebista, vaikka niitä onkin muutaman kerran kuorma-autoilla tänne tuotu. Lauantaina oli hautajaispäivä ja sunnuntaina jumalanpalvelus, pyhäkoulu lapsille ja nuorten opetusilta.” kirjoittaa äitini 12/91 kirjeessä kotoamme Sl. Brodista.
Kommentit
Lähetä kommentti