Siirry pääsisältöön

3889.6 - Iso valinta

Äitini Marja-Liisa kirjoitti tulevia vaikeuksia enteillen rukouskirjeessämme 5/91 seuraavasti: ”Joku aika sitten tänne Sl. Brodin kasarmille tuotiin Bosniasta lisää tankkeja ja liittoarmeija vielä vaati kaupungissamme olevan tankkitehtaan luovuttamaan kaikki valmiit tankit armeijalle, mistä syntyi meteliä ja mielenosoituksia. Pari kertaa kaikki serbialaisten näyteikkunat kaupungissamme lyötiin hajalle. Uhkauksia on tullut myös lähimmän naapurimme, upouuden ortodoksisen kirkon räjäyttämisestä ilmaan, jonka pelossa serbit kiireellä nyt rakentavat aitaa sen ympärille. Eilen Jakov tapasi kaupunkimme kulttuuri- ja uskontoasian puheenjohtajan, joka Jakovia pyysi pitämään silmällä kirkkoa, toivoen ettei sen räjäyttämistä tapahtuisi.”.

Lähtö Suomeen
Suunnaton tuska, pelko ja ahdistus, paljon haavoittuneita ja ihmisuhreja sekä valtava taloudellinen vahinko kohtasivat Jugoslavian jo kesällä 1991. Missään ei olut turvallista, sillä levottomuudet muuttuivat yhä rajummiksi. Perheemme sai sekä kroaateilta, että suomalaisiltakin, kehotuksia lähtemään maasta niin pian kuin mahdollista, ennen kuin rajat sulkeutuisivat. Meillä oli juuri silloin tarkoitus lähteä kotimaankaudelle Suomeen. Olimme jo etukäteen hankkineet heinäkuulle laivaliput Travemündestä Helsinkiin. Levottomuuksien ja epävarman tilanteen, rajojensulkeutumisen pelon sekä painostuksen takia jouduttiin lähtemään Kroatiasta pari päivää aikaisemmin kuin mitä olimme suunnitelleet.

Minä olin saanut muutamaa kuukautta aikaisemmin 3 v. syntymäpäivälahjaksi marsun nimeltä Muru, jota emme voineet jättää Kroatiaan sodan melskeeseen. Mutta Murulla ei ollut ”passia”, niinpä laitoimme Murun laatikkoon ja autoon äitini jalkoihin ja lähdettiin matkaan. Ajattelimme, että jos joku rajoilla kyselee Murusta, niin jätetään se tullimiesten iloksi. Suuntasimme ensin Unkariin suomalaispariskunnan luokse yöksi, josta jatkettiin matkaa Saksaan tätini Jelan luokse odottamaan laivan lähtöpäivää. Kuin ihmeen kaupalla, kukaan ei kysellyt laatikkoa äitien jalkojen juurella ja niin Muru pääsi onnellisesti Suomeen ilman ongelmia. Koska Kroatiassa oli sota, niin päätimme antaa Murun serkulleni, jotta se ei tarvitsisi enää matkustaa takaisin. Suomessa ollessamme parisen kuukautta saimme monia puheluita Kroatian sukulaisilta, jotta emme tulisi takaisin Kroatiaan sodan keskelle. Myös Suomen sukulaiset ja vanhempieni työnantaja yrittivät saada meitä luopumaan Kroatiaan paluusta sodan keskelle.

Lähtö takaisin Kroatiaan
Äitini kirjoittaa 9/91 jo Sl. Brodista rukouskirjeessämme näin: ”Tällä kertaa ei kukaan Suomessa kehotellut meitä lähtemään takaisin tänne Kroatiaan, vaan päinvastoin meitä kehoteltiin, että odottelisimme, kunnes sotatilanne täällä rauhoittuisi. Me itse kuitenkin koimme hyvin suurta sisäistä rauhaa ja syvää kutsumusta, että paikkamme on täällä Slavonksi Brodissa ja se vain yhden asian takia, että Jeesus Kristus saisi tulla mahdollisimman monelle täällä kaikkien rakkaimmaksi. Tuntui myös hyvin raa'alta jättää seurakuntalaisemme oman onnensa nojaan juuri silloin, kun heillä oli elämässään kaikkein vaikeinta.”.

Kaikesta huolimatta vanhempani olivat päättäneet, etteivät he jätä kroaatteja sodan keskelle. He kokivat, että meidän paikka on olla siellä missä on kärsimystä ja levottomuutta ja tietenkin auttaa ihmisiä, sekä humanitaarista apua jakamalla, että hengellistä ravintoa tarjoamalla. Edessämme oli paluumatka taistelutantereelle. Emme osanneet kuvitella mikä meitä Kroatiassa odottaa, mutta se ei meitä estänyt palaamasta takaisin. Äitini sanoi muistavansa erittäin hyvin sen hetken kun ylitettiin Kroatian ja Slovenian raja. Hän muistaa kokeneensa silloin suurta kiitollisuutta ja iloa siitä, että saimme tulla takaisin Kroatiaan siitä huolimatta, että sota oli meneillään.

Saavuttuamme Kroatiaan suuntasimme Zagrebiin parin suomalaisen luokse selvittämään miten pääsemme takaisin Sl. Brodiin. Emme heillä ehtineet olla edes varttia, kun jo ensimmäisen kerran soivat ilmahälytyksen sireenit. Muistan, miten isä saman tien heitti minut olallensa, niin kuin perunasäkin, ja lähti juoksemaan kohti pommisuojaa, joka oli naapurirakennuksessa. Äiti ja muut suomalaiset tulivat perässä. Pommisuojassa oli paljon ihmisiä ja kaikki olivat hädissään. Kaikki neljä lähettiä yrittivät rohkaista ympäröiviä ihmisiä. Sireenien soidessa uudestaan kaikki palasivat asuntoihinsa. Koko se yö meni siinä, että sireenit soivat vähän väliä. Meidän porukka päätti, että emme enää juoksisi pommisuojaan, vaan jäisimme nukkumaan asuntoon. Ja niin me teimmekin. Heti aamulla isäni aloitti soittorumban eri puolille selvitäkseen mitä tietä pääsemme perille Sl. Brodiin.

Normaalisti Zagrebista Sl. Brodiin pääsee moottoritietä parissa tunnissa, mutta nyt sissit olivat valloittaneet sen, joten sitä kautta ei voinut kukaan mennä. Kaikki muutkin päätiet olivat tukossa ja pienilläkin kyläteillä saattoi olla sissejä ampumassa ohikulkijoita. Pitkän puhelu-urakan jälkeen selvisi, että pääsisimme Sl. Brodiin pieniä kyläteitä Unkarin rajan tuntumassa monen mutkan kautta, ja että matkanteko olisi pitkä ja uuvuttava. Lähdimme varovasti matkaan koko ajan rukoillen ja pitkän matkanteon jälkeen saavuimme onnellisesti perille. Kiitimme Jumalaa varjeluksesta matkalla ja olimme helpottuneita, että matkanteko on nyt takana.

Äidin kirjoitus paluustamme
Tästä äiti kirjoittaa seuraavasti: ”Torstaiaamuna kun saimme tietää, että kiertotie Slavonksi Brodiin on auki ja itse Brodissa suhteellisen rauhallista, suuntasimme matkamme kohti omaa kaupunkiamme. Melkein säännöllisin välein tiellä oli tiesulkuja tankkeja varten ja miinoja, joiden läpi puikkelehdimme joko poliisien tai kansalliskaartilaisten ohjaamina. Olimme todella myönteisesti yllättyneitä, miten hyvin täällä on organisoitu tiellä liikkuminen ja miten hyvin valvotaan, että ihmiset noudattavat sotatilasääntöjä. Slavonski Brodiin saavuttuamme sisimmästämme alkoivat soida kiitosvirret Herrallemme, että Hän on varjellut kirkkomme ja pappilamme ehyinä ja kokonaisina, niin kuin matkammekin tänne.”.

Sl. Brodissa asuimme kaupungin ydinkeskustassa pappilassa, jonka pihassa oli myös meidän luterilainen kirkko. Naapurissamme meidän vasemmalla puolella oli keskussairaala ja oikealla puolella oli heti ortodoksinen kirkko, takana oli tyhjä pelto ja pappilan edessä oli useita liikkeitä mm. kukkakauppoja, kampaamoita ja kauppoja. Juuri ennen meidän paluuta Kroatiaan, kroaatit saivat vapautettua Sl. Bodin varuskunnan serbisissien valloituksesta ja samalla serbit väistyivät Sava-joen toiselle puolelle. Sl. Brodiin päästyämme kuulimme heti vahtimestareilta, että meidän lähimmässä naapurissa eli ortodoksisen kirkon tornissa oli ollut pitkään serbialainen tarkka-ampuja, joka ampui kaikkea liikkuvaa kohti. Siitä ortodoksisen kirkon tornista näki koko meidän pihapiirin, joten me emme olisi voineet turvallisesti liikkua omassa pihassamme. Meidän onneksemme, me olimme sen ajan Suomessa, ja kun palasimme, siinä tornissa ei enää ollut ketään, koska kroaatit olivat ajaneet serbisissit pois kaupungistamme. Siinä oli selvää Jumalan varjelusta! Kiitos Herralle! Vaikka palasimme keskelle sotaa, koimme olevamme kotonamme kaikista vaaratekijöistä huolimatta.

”Elämä täälläkin jatkui sotaisesti. Välillä juostaan kellariin. Edelleen on öisin ulkonaliikkumiskielto, eikä pimeällä saanut näkyä valoja mistään. Koulut eivät alkaneet, vaikka niiden piti alkaa jo 2.9. Sairaalat toimivat kellareissa vaikeissa olosuhteissa, vierailut sairaaloissa ovat kiellettyjä niin kuin vanhainkodeissakin yms. Posti kulkee vaikeasti, välillä ovat puhelinlinjat poikki, TV-ohjelmat eivät näy, kaupoissa puolet hyllyistä ovat tyhjiä, minkäänlaisia kokouksia ei saa pitää pommitusten takia jne. Tänään kuitenkin astui jälleen kerran voimaan tulitaukosopimus. Saapa nähdä, pitäneekö??? Ilmapiiri näyttää kuitenkin nyt vähän rauhallisemmalta.

Seurakuntalaisillemme ja ystävillemme merkitsi kuitenkin tulomme hyvin paljon. Ilonka-mummoa käydessäni tervehtimässä, hän ensimmäiseksi itki pitkään olkapäitäni vasten ilosta, samaten Elizabeta-mummo vanhainkodilla, joka tuli minua alas tapaamaan, kun muuten minä en saa siellä vierailla. Ivanka ja Marija-mummot olivat koko ajan rukoilleet puolestamme, kun olimme Suomessa ja oi, mikä ilo oli heillä Jakovin vieraillessaan heidän luonaan, kun heidän paimenensa palasi takaisin. Ja kuultuaan tulostamme Miroslav heti kipaisi meitä tervehtimään ja sanoi: ”Voi, miten varmemmalta tunnenkaan oloni, kun te tulitte takaisin.”. Pyhäkoululaisemme Danijela ja Vjekoslav, kun tiesivät, että Zagrebia pommitettiin ja me olimme siellä, olivat purskahtaneet itkuun ja sanoneet, etteivät nyt ainakaan meitä pommitettaisiin. He näet ovat saaneet kokea sodan kauhuja, kun heidän kotiansa tulitettiin, ja he ovat joutuneet viettämään monet yöt sairaalan kellaritiloissa, kun heillä ei ole pommisuojamahdollisuuksia. Nyt he olivat yhden yön ja päivän meillä, jolloin he saivat pitkästä aikaa nukkua hyvin. Lisäksi me pidettiin lasten kanssa yhteiset aamu- ja iltahartaudet, mikä lisäsi heidän turvallisuudentunnettaan. Ja kun heidän isänsä tuli heitä hakemaan pois, he eivät olisi millään lähteneet, vaan halusivat olla luonamme pidempään. …


Jumalanpalvelusta emme saaneet eilen pitää ilmahälytysten takia, kun kirkkoja yritettiin pommittaa. Monien katollisten kirkkojen lisäksi paloi Vinkovcissa juuri korjattu luterilainen rukoushuone sekä myös Osijekin ev.lut. kirkkoa on pommitettu, mikä on hyvin ikävää. Ja me itsekin olimme jumalanpalvelusaikana kellarissa suojassa. Sen sijaan pidämme hartaustilaisuuksia seurakuntalaisten kodeissaan, kunnes taas tilanne normalisoituu.” jatkoi äitini kirjeessämme.

Ilonka-mummo
Ennen sotaa sunnuntaiaamuisin ennen jumalanpalvelusta käytiin isän kanssa hakemassa mummoja kirkkoon pienellä kaksiovisella Opel Kadettillamme. Muistan sen kun aina ensimmäiseksi käytiin hakemassa Ilonka-mummoa sillan yli Bosnian puolelta ja sitten vasta muut mummot Kroatian puolelta Sava-jokea. Uskollinen 90-vuotias Ilonka-mummo asui Bosanski Brodissa ja hän oli ennen sotaa halukas lahjoittamaan talonsa luterilaiselle kirkolle ja itse muuttamaan Sl. Brodiin lähemmäs kirkkoamme. Mutta aikeet jäivät sikseen kun sota alkoi yhtäkkiä. Sodan puhjettua hän ei halunnut lähteä pakoon, vaan hän jäi kotiinsa Bos. Brodiin. Valitettavasti hän menetti henkensä omassa kotipihassaan. Surullisinta sodassa oli se, että monet vanhat ihmiset eivät jaksaneet/halunneet lähteä pakoon kodistaan ja niin he jäivät sodan jalkoihin. Tämä Ilonka-mummo oli jäänyt erityisesti mieleeni, sillä aina jumalanpalveluksissa sain häneltä karkkia, niin kuin muutamalta muultakin mummolta.


Sodan aikana tästä biisistä "Minun kotimaani" tuli ehdoton hitti.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kroatialainen joulu

Kroatialainen joulu on täynnä erillaisia tapoja ja perinteitä. Joulu on kristillinen pyhä joka on Kroatian kansalle erittäin tärkeä osa kulttuuriperintöä. Myös roomalaiskatollisuus on ollut ja vieläkin on vahvana vaikuttajana jouluperinteissä. Tässä blogitekstissä pääset kurkstamaan millainen se oli joskus ja millainen se on nykyään. Lisäksi lopussa kerron millainen joulu meidän perheellä oli tänä vuonna. Lahjojen antamistapa Joulujuhlien valmistelut alkavat lahjojen antamisilla. Kroatiassa on tapana, että pyhän Nikolauksen päivän (6.12.) vastaisena yönä lapset jättävät saappaansa ikkunalaudalle. Yön aikana Nikoaus jättää saappaisiin kilteille lapsille karkkeja ja taas tuhmille lapsille saappaisiin ilmestyvät vain vitsat, jotka sinne jättää Nikolauksen avustaja Krampus (joka kuvaa pahaa henkea tai paholaista). Nykyään lahjoja annetaan myös jouluna, joten lapset saavat kahdesti joulukuussa lahjoja. Aikoinaan perinteinen kroatialainen joululahja oli koristeltu omena, jonka pojat antoi

Kroatialaisten ruokien pikakatsaus

Luvassa on pieni sukellus kroatialaiseen ruokamaailmaan. Maukkaita lukuhetkiä! :) Tässä on etelä rannikon tunnetuin savustettu ilmakuivattu kinkku - pršut. Se on voimakkaasti suolainen, mutta erittäin hyvä.  Itäisessä Kroatiassa tehdään paljon kotitekoisia makkaroita. Tämä kulen on ehdottomasti suosituin ja tulinenkin. Kroatian tunnetuin juusto on Paški sir, se on tehty lampaan maidosta perinteisin keinoin. Sarma. Siinä on särmää. Kyseessä on keittämällä valmistettu hapankaalikääryle, jossa on jauhelihaa ja riisiä. Tämä on yksi mun suosikkiruoista. Musta risotto ei kuulu mun herkkulistalle, mutta monet tykkäävät siitä (kuten minun vanhemmat). Sen musta väri tulee mustekalan musteesta. Grillaamalla paistettua lampaan lihaa... Voiko olla sen parempaa? Mureaa hyvin maustettua lihaa, pehmeitä uuniperunoita ja tomattikurkkusalaattia... Tämä on ehdottomasti mun suosikki. Varma valinta on purica s mlincima eli kalkkunaa ja kroatialaista kotitekoista pastaa. Siitä tyk

Sen seitsemää sorttia

Kroatiassa ruoka ja ruokakulttuuri vaihtelevat aluettain. Yhtä yhtenäistä ruokakulttuuria Kroatiassa ei ole, vaan kroatialainen keittiö on monien eri kulttuurien yhdistelmä. Se on huomattavan vaihtelevaa ja aluepainotteistakin. Kroatian ruokakulttuuri voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään: sisämaiseen ja välimerelliseen.  Kroatian sisämainen ruokakulttuuri on saanut vahvoja vaikutteita Itävalta-Unkariin alueelta, ja siinä on jossakin määrin turkkilaisia vaikutteitakin. Tälle keittiölle on tyypillistä ruokavalio vuodenaikojen mukaan,  slow-food – valmistamistapa sekä ruokalajien kirjo konstailemattomasta kansanruoasta aatelistapaisiin juhlaruokiin. Sisä mainen keittiö on aika raskas, varsinkin Välimeren keittiöön verrattuna. Liha on tärkein raaka-aine suunnilleen tässä järjestyksessä: sianliha, siipikarja, naudanliha, riista. Sisämaisessa Kroatiassa syödään – alueesta riippuen – paljon tuorejuustoa,  kalkkunaa ja ankkaa, sianlihasta jalostettuja tuotteita, papupatoja, unkarilaistyy