sunnuntai 27. toukokuuta 2018

3889.14 - Kranaattisadetta Sava-joen toiselta puolelta

Sodassa aina välillä oli rauhallisempaa ja välillä taas ei. Slavonski Brodia vastapäätä Sava-joen toisella puolella on Bosanski Brod -niminen kaupunki, joka on Bosniaa. Niinpä kun sota laajeni joen toiselle puolelle, se tuntui meilläkin. Alkuun se vaikutti vain niin, että yötä päivää kuulimme siellä tapahtuvien pommitusten ja ampumisten ääniä sekä näkyi suuren pakolaisten määrässä. Ensimmäisen viikon aikana sieltä tuli kaupunkiimme 1500 pakolaista.  Pappilamme ja kirkkomme oli erittäin suosittu pakolaisten kohde, sillä meiltä sai apua. Muistan sen päivittäisen suuren määrän ihmisiä, jotka kävivät pihapiirissämme. Ei ollut rauhaa edes syödä lounasta rauhassa, joten vanhempani laittoivat keskellä päivää tunniksi lukkoon pihamme portit, jotta saimme hetken hengähtää.

Huhtikuussa 1992 serbien valloitettua Bosanski Brodin alkoivat hyökkäykset Bosnian puolelta meidän kaupunkiin, niistä kertoo äitini 4/92 rukouskirjeessämme: ”Vajaa kaksi viikkoa sitten saimme kuulla Sava-joen toiselta puolelta Bosanski Brodista sodan melskettä, jyskettä ja pauketta. Ja kuinka ollakaan, heti sen jälkeen eräänä aamuna klo 5:17 kaupunkimme sireenit herättivät sen vielä nukkuvat asukkaat suoraan kellareihin ja pommisuojiin, jonka jälkeen Bosanski Brodista alkoi sataa kranaatteja kaupunkiimme. Tämä yleishälytys kesti 6 vrk ja 6,5 h, minkä jälkeen oli vajaan kolmen päivän ”hiljaisuus”, kunnes taas sireenit toitottivat yleishälytyksen viikonlopuksi kaupunkiimme. Eilen ja tänään meillä on taas ollut hiljaista. Lieneekö tyyntä myrskyn edellä? Tähän asti on kolme henkilöä kuollut ja toistakymmentä ihmistä haavoittunut kranaattien iskuista ja tarkka-ampujien luodeista kaupungissamme. Poliisit löysivät myös yhden tarkka-ampujan kätköpaikan meidän lähimmästä naapurista, ortodoksisen kirkon tornista! Molempina sunnuntaina yleishälytyksestä huolimatta ihmisiä tuli kirkkoon, niin että saimme pitää jumalanpalveluksen, mutta pyhäkoulu ja nuorten tilaisuudet jäivät riskin takia pitämättä.

Pakolaiset hakemassa avustusta.
Bosnian dramaattisten taistelujen takia pakolaisia virtaa massoittain kaupunkiimme, etupäässä naisia, lapsia ja vanhuksia, kun taas miehet jäävät puolustamaan kotikontujaan. Tällä hetkellä pakolaisia kaupungissamme on reilun 20.000 sijoitettuina mikä mihinkin, yksityisin koteihin, kouluihin ja sinne missä vain on vapaita nurkkia löytynyt. Normaalisti he tulevat vielä rahatta, joten kaupunkilaiset yrittävät auttaa heitä mahdollisuuksien mukaan. Meiltäkin loppui jaettava ruoka, mutta tänään meidän pitäisi saada lasten ruokaa ja vaippoja. Luterilainen maailmanliitto lähettää meille suoraan Unkarista kuorma-autollisen ruokaa ensi viikolla. Myös Saksassa ovat keränneet nimenomaan Slavonski Brodia varten kuorma-autollisen tavaraa, minkä pitäisi saapua lähipäivinä meille jaettavaksi.

Kranaattien putoillessa kaupunkiimme saimme kuulla yhden iloisen uutisen, nimittäin Mario, Jakovin kaukainen sukulainen, neljäs serkku, jos niin voidaan laskea, on tullut uskoon. Hän oli poliisikoulussa Zagrebissa ja kahden vuoden ajan hän usein vieraili luonamme vapaahetkinään. Kävimme hänen kanssaan läpi uskonasioita ja hän lainasi meidän hengellisiä kirjojamme. Viime keväänä hän valmistautui poliisiksi ja joutui töihin Kniniin, yhteen pahimmista kriisialueista. Siellä serbisissit olivat hänet työtovereittensa kanssa ottaneet vangeiksi, pahoinpidelleet ja pieksäneet. Tässä kidutuksessa hän oli muistanut monta kertaa Jakovin sanat, miten ihmisen tarvitsee kääntyä Jumalan puoleen ja miten Jeesus voi antaa sydämeen todellisen rauhan. Vapaaksi päästyään ”raajarikkona” selkänsä ja lonkkiensa vioittumisten takia hän oli lainannut Jakovin veljeltä Billy Grahamin kirjan, Rauha Jumalan kanssa, jonka avulla hän oli saanut tulla uskoon. Tästä ilosta hän meille soitti ja pyysi meitä lähettämään hänelle Raamatun.” Pikkuserkkuni Mario kärsi pahoin vankina ollessaan, mutta hän löysi kärsimysten keskellä lohdun ja toivon Jumalasta. Jumala on ihmeellinen!

lauantai 19. toukokuuta 2018

3889.13 - Sodan arkea ja kissavarkaus

Vuosi vaihtui 1992:ksi ja sota-arki jatkui, vanhempani jakoivat humanitaarista avustusta ihmisille ja siitä syystä pihastamme tuli erittäin suosittu paikka. Aamusta iltaan pilvin pimein ihmisiä tuli kysymään apua. Emme saaneet levätä laisinkaan, siitä jälleen ote rukouskirjeestä 2/92 äitini sanoin: ”On valtava ilo olla kertomassa täällä kyseleville ihmisille Jeesuksesta ja myös auttaa pakolaisia ja köyhiä ihmisiä vaate- ja ruoka-avustuksilla mahdollisuuksien mukaan! Jaoimme ruoka kaksi kertaa viikossa ja vaatteita kerran viikossa. Ja aamulla klo 8 on isot jonot meidän porttien takana, vaikka vasta klo 9 alkaa jako. Erikoisesti ruokajonot ovat suuret, joten olemme saaneet apua kaartilaisilta (sotilailta), jotka valvovat jonoja, että järjestys säilyy ja meidän nuoret kirkkomme jäsenet ja ystävämme ovat auttaneet ruuan jakamisessa Jakovia niin, että 120 - 200 henkilöä saa ruokapakettinsa joka kerta. Tästä jakamisesta seurauksena on se, että ”massoittain” ihmiset tulevat kyselemään avustuksia joka päivä, eivätkä usko selvästi kirjoitettuja plakaatteja, milloin jako tapahtuu. Siksi ovikellot ja puhelimet soivat jatkuvasti, eikä meinaa millään saada hetkeäkään työrauhaa valmistella seurakuntamme tilaisuuksia, mikä on jotenkin välillä raskasta, kun iltapäivät kuluvat joko vierailuilla tai vieraita tulee meille.

Jakov sain senioriltamme määräyksen vastata myös Osijekin ev.lut. seurakunnasta, kunnes sinne saadaan vakituinen pappi. Hän on sopinut seurakuntalaisten kanssa, että hän pitää siellä joka toinen sunnuntai jumalanpalveluksen iltapäivällä klo 15. Nyt ensi sunnuntaina lähdemme ensi kertaa koko perheenä Osijekiin oman jumalanpalveluksen ja uskonnonopetuksen jälkeen.

Kun olimme Suomessa, kaupunkimme molemmat ortodoksipapit olivat paenneet tielle tietämättömille, eivätkä ole vielä palanneet takaisin. Heidän jäsentensä hautajaisia tarvittaessa ovat pitäneet katolliset papit sekä myös Jakov pyydettäessä. Kroatian tunnustamisen jälkeen saatiin vihdoin katuvalot ja koulut alkoivat 27.1., 5 kk myöhässä sodan takia. Yhtenä torstaina rättiväsyneinä halusimme pitää vapaa päivän. Laitoimme eväät ja suuntasimme luontoon eräälle keinojärvelle, mutta sotilas käännytti meidät pois. Yritimme sitten vuorelle. Sielläkin oli sotaharjoitukset ja meidän oli lähdettävä sieltä. Viimein mahdollisuus vielä oli Sava-joen rannalle, mutta sielläkin meitä odotti sama kohtalo. Näin vapaapäivämme päättyi lyhyesti eväiden syöntiin kotonamme. Kaupunkimme on ollut suhteellisen rauhallinen, mutta sotilaita näkyy katukuvassa kohtuullisen paljon. Tällä viikolla ainoa liikennesilta Sava-joen yli Bosnian ja Kroatian väliltä meidän läheltämme räjäytettiin ilmaan, tosin Bosnian puolelta, missä on ollut näinä aikoina myös levotonta. Rukoilkaamme rauhaa myös tänne Kroatiaan, sillä tilanne ei näytä ihan yksinkertaiselta!”

Mirri ja mie pappilan takapihalla.
Muistan hyvin tuon äidin mainitseman vapaapäivän, sillä sinä päivänä meiltä varastettiin Mirri-kissamme. Kun palattiin kotiin epäonnistuneen luontoretken jälkeen, Mirriä ei näkynyt missään, vaikka se oli aina meitä vastassa rappusilla. Mirri oli erittäin uskollinen, rauhallinen ja kiltti kissa, kaikki saivat sitä silittää ja se oli myös erittäin kaunis. Sodan keskellä eräs jatkuvasti pihapiirissämme kävijä oli ihastunut kissaamme niin paljon, että vei Mirrin mennessään ja emme enää nähneet kumpaakaan. Mirrin varastaminen oli ikävä juttu pienelle tytölle, mutta pian sain uuden kissan Mikin.

lauantai 12. toukokuuta 2018

3889.12 - Vaaroja ja varjeluksia

Muistan sen kun yhtenä aamuna isi meni lähikauppaan ostamaan ruokaa perheellemme ja sen aikana alkoi soida ilmahälytyksen sireeni. Heti mentiin äidin kanssa polville sängyn viereen ja rukoiltiin isille varjelusta. Ja sitä isi todellakin tarvitsi. Nimittäin isä oli jo paluumatkalla, kun sireenit alkoivat soimaan. Hän oli yhden rakennuksen kulman takaa tulossa, kun hänen edestään suhahti kranaatin sirpale. Jos isäni olisi kävellyt yhtään nopeammin, se kranaatin sirpale olisi osunut häneen. Ihmeellisesti Jumala varjeli isää tälläkin reissulla!

Yhdessä vaiheessa isäni oli koko Itä-Kroatian ainoa luterilainen pappi, niinpä hän joutui monesti menemään hautaamaan ihmisiä ympäri itäistä Kroatiaa ilma- ja yleishälytysten aikaankin. Äidin kanssa meillä oli tapana rukoilla isän puolesta jokaisen reissun aikana välimatkan pituudesta huolimatta. Jälleen kerran Jakov on hautaamassa yhtä seurakuntalaista, kun ilmahälytyksen sireeni ilmoitti olemassaolostaan ja kaukaa kuuluivat lentokoneiden äänet. Siinä vaiheessa hautajaissaattue oli jo ehtinyt siirtyä siunauskappelilta haudalle. Ihmiset katsoivat paniikissa isääni, mitähän pappi aikoo tehdä. Isä tiesi, että jos hän nyt antaa pelolle vallan, koko homma lähtee käsistä. Joten isä jatkoi hautaan siunaamista normaalin tapaan ja ihmisetkin siitä sitten rauhoittuvat. Heti kun hautaaminen oli saatu päätökseen, kukin kiirehti turvaan. Ja taas Herran varjelus oli matkassa!

Meidän pappilamme ja kirkko olivat Sl. Brodin ydinkeskustassa. Ja kun kaupunkiamme pommitettiin, ydinkeskusta sai kärsiä eniten. Meistä vasemmalla oli keskussairaala ja kun siihen osui serbien heittämä kranaatti, kranaatin sirpaleet lensivät millekin asti. Yksi niistä meni kirkon katon läpi ja osui kirkon marmorilattiaan, siitä on vieläkin jälki jäljellä. Toinen osui pappilan varaston seinään, se taas aiheutti halkeamia seinään. Kolmas osui kirkontornin ristiin ja niin risti tippui maahan. Mutta muuten kirkko ja pappila säilyivät tällä kertaa ehjinä.

Meidän oikealla puolella, heti naapurissa, oli upouusi ortodoksikirkko. Yhtenä myrskyisenä yönä, kun vettä satoi kaatamalla, kuului kauhea pamaus ja kaikki pappilamme ikkunat ja ovet tulivat sisään. Kroaatit olivat serbeille kostotoimena sairaalasta ja monesta muusta kohteesta räjäyttäneet ortodoksikirkon maan tasalle. Sen seurauksena meidänkin pappila kärsi pahasti. Vanhempani olivat yöllä heränneet siihen, mutta minä olin nukkunut koko yön sikeästi. Aamulla kun heräsin ja kuulin sekä näin mitä oli yöllä tapahtunut, olin todennut, että Jumala oli lähettänyt minulle niin paljon enkeleitä, että en kuullut mitään. Samana päivänä suuri joukko seurakuntalaisia tuli auttamaan meitä siivoamaan kaikki ne ortodoksikirkon palaset, jotka olivat lentäneet meidän pappilaan ja pihaan, sekä korjaamaan ikkunoita ja ovia.

”Viime perjantain vastaisena yönä heräsimme noin puoli yhden aikaan rajuun ulkoilmaan. Salamoi ja ukkonen jyrisi ja kerran pamahti niin ettemme tienneet, mikä se oli? Huomasimme yllätykseksemme, että ikkunat makuuhuoneestamme lähtivät ja lasinsiruja oli pitkin lattiaa. Jakov nousi katsomaan kansliaamme ja kirkkosalia ja siellä odotti sama näky, ikkunat sirpaleita lattialla. Päättelimme, ettei se voinut olla salama, ehkä se oli kranaatti ja kun mitään ei pimeässä näkynyt, menimme nukkumaan. Mutta uni ei tullut, niin lähdimme uudelle tutkimusmatkalle. Avasimme salin käytävän oven. Enää ei tarvinnut kysellä, mitä oli tapahtunut; käytävään oli tullut ikkunoiden läpi tiiliä, betonia, ovien palasia, multaa, roskia, sirpaleita..., kun lähin naapurimme ortodoksikirkko oli lentänyt ilmaan. Seuraavana aamuna oli kaaos siivoamisen kanssa, mutta ystävät tulivat meitä auttamaan. Pappilan vahingot ovat suuret. Joudumme ostamaan laseja ikkunoihin, vuosi sitten rapattu ja maalattu seinä joudutaan uudelleen korjaamaan, kirkon aita, jonka Jakov heti tänne muutettuamme teki, lensi ilmaan ja venyi mitättömäksi ja koko tämä iso pappila räjähdyksestä tärisi niin, että seiniä ja kattoja halkeili. Jakov kävi kaupungin johtajan puheilla, joka sanoi, että voimme jättää korvausanomuksen vahingoista kaupungille, vaikka sillä ei ole nyt rahaa sodan takia. Tähän asti on yli 2000 rakennusta vaurioitunut kaupungissamme sodan keskellä.” kirjoitti Marja-Liisa 6/92 rukouskirjeessä.

Meitä vastapäätä oli kukkakauppa, johon osui kranaatti. Kranaatin sirpaleet lensivät kirkon ovesta sisään ja jokunen ikkunankin särkyi, mutta sen enempää vahinkoa ei tällä kertaa tullut. Meidän takana oli pieni pelto, yhtenä päivänä huomattiin, että sinne lensi jotain ja upposi. Sinne oli lentänyt pommi parin metrin päästä autotallistamme, mutta koska oli ollut sateita, se ei räjähtänyt vaan se upposi liejuun. Pian Kroatian sotilaat tulivat ja katsastivat tilanteen. He käskivät meidän avata jokainen ikkuna ja mennä pommisuojaan siksi aikaa, kun he mitätöivät pommin. Ikkunat piti avata, siksi ettei ne menisi rikki paineaallosta pommin räjähtäessä. Pommi oli uponnut todella syvälle ja he joutuivat käyttämään dynamiittia sen räjäyttämiseen, mutta ikkunat eivät menneet rikki. Herra varjeli meitä vaikka joka puolelta lensi kranaatteja ja pommeja.
Bosanski Brodin ja Slavonski Brodin välinen silta.

Eräänä yönä isä ei saanut unta ja hän oli pappilan keittiössä valveilla, kun yhtäkkiä koko pappila tärähti kunnolla. Äitikin heräsi siihen ja meni kysymään isältä, tietääkö hän, mitä on tapahtunut. Uutisia kuunnelleessaan selvisi, että Sl. Brodin ja Bosanski Brodin välinen silta on pommitettu. Mie en ollut lainkaan siihen herännyt, Jumala on jälleen kerran lähettänyt suuren joukon enkeleitä ympärilleni.

Ote rukouskirjeestä 3/93: ”Sl. Brodissa on ollut suhteellisen rauhallista, vaikka edelleen on voimassa yleishälytys, kohta jo vuoden ajan yhtä mittaa, koska sissit asustelevat tuossa vieressä Sava-joen toisella puolella. Eräänä yönä he yrittivät räjäyttää taas kerran sillan Bosanski Brodin puoleisesta päästä sillä voimalla, että ikkunat ja katot lensivät monista taloista, jotka olivat juuri saatu korjatuksi. Järähdys oli valtavan voimakas niin, että maa tärisi 40 km:n päästä Sl. Brodista. Tuolloin Jakov oli tekemässä saarnaa ja sai nähdä, miten kaappiemme ovet heiluivat järähdyksestä koko rakennuksen mukana. Minä heräsin räsähdykseen, enkä tiennyt mitä kauheata tapahtui. Mutta meidän Saara ei tiennyt mitään tapahtumasta. Aamulla kuullessaan, mitä oli yöllä tapahtunut, hän iloisesti totesi; ”Jumala antoi minulle niin paljon enkeleitä, että sain nukkua rauhassa, enkä mitään kuullut yöllä.” Voimme kertoa, että Herran on antanut Saaralle turvallisuudentunteen täällä sodan jaloissa niin, että keskellä mitä kauheimpien pommitusten hän sanoo meille ja muille: ”Jeesus meitä varjelee!” Ja niin on Saara saanut kokea tuon konkreettisesti todeksi elämässään.”

Aina välillä jouduttiin menemään Zagrebiin, mutta koska moottoritie oli serbisissien valloittama, niin jouduttiin menemään pikkuteitä ja siellä menemään läpi levottoman sissien valloittaman alueen. Tämä levoton alue ei ollut turvallinen, sillä sissit olivat sen ympäröivät vuoret valloittaneet. Niinpä yhtä tiettyä tienpätkää valvoivat silloisen Umproforin (YK:n) rauhanturvaajat Argentiinasta. Muistan, että aina lähestyessämme tätä kyseistä pätkää, pyysin vanhempiani rukoilemaan ja sen jälkeen aina nukahdin. Mutta sen verran muistan, ennen nukahtamistani, että nämä argentiinalaiset rauhanturvaajat aina laskivat, montako meitä autossa oli, ennen kuin päästivät meidät puomeista läpi ajamaan läpi tämän alueen. Muistan jo silloin oppineeni espanjaksi laskemaan neljään: uno, dos, tres y cuatro. Kuitenkin aina nukahdin rukouksen jälkeen ja kun heräsin, olin kiitollinen Jumalalle, että päästiin ko. alueen läpi ilman ongelmia. Jos silloin opin sen, että Jumala pitää huolta omistaan. Hänen varjeluksensa oli jokaisella askeleellamme! Kiitos ja ylistys soikoot Jumalalle nyt ja aina!

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

3889.11 - Joulu keskellä sotaa

”Koko joulukuu oli meille hyvin rikas ja työntäyteinen (työtä enemmän kuin ehdimme tehdä) monine tapahtumineen ja lukuisine ihmiskontakteineen. Ensiksi Jakov hoiti aamupäivisin pakolaisten avustusten jakamiset, joita riitti päivittäin 10 - 50 henkilöä. Samalla hän sai kertoa heille elämämme tärkeimmästä asiasta, kutsua heitä kirkkoon sekä jakaa hengellistä kirjallisuutta. Minä taas päivystin puhelinta ja ovikelloa sekä otin vieraita vastaan, jota riitti yltäkyllin joka päivä. Iltapäivällä Jakov kävi jakamassa Herran Pyhää Ehtoollista sitä haluaville, jotka eivät muuten pääse kirkkoon. Perheenä kävimme usein iltapäivisin myös jäsentemme ja ystäviemme luona vierailulla tai sitten vierailta tuli kotiimme. Jännää tapa on täällä, kun ystävämme saivat kuulla, että olen saapunut sairaalasta kotiin, he halusivat tulla minua tervehtimään kukkasin ja tuliaisten kanssa. Raamattutunnit, pyhäkoulutunnit sekä virsien soittamisharjoitukset minä yrittelin tehdä jossakin ajanrakosessa, kun siihen liikeni hetkeksikin aikaa. Jakov paineli taas kaiken opetustyön valmistelun aamuyöstä.

Suurena siunauksena ja ilona saimme kokea siskoni Pirjon tulon meille ennen joulua, joka auttoi ahkerasti meitä niin monella eri tavalla jouluvalmisteluissa. Saara tyttösemme kiintyi tätiinsä niin kovasti, vaikka valmistimmekin häntä siihen, että Pirjo menee junalla työtovereiden luo Zagrebiin, hän pillahti eron hetkellä hillittömään itkuun, josta ei meinannut loppua tulla. ...

Joulun pyhät olivat monille täkäläisille ahdistusten ja tuskan täyttämät sodan takia. Monet viettivät jouluyön ja -päivät pommisuojassa tai kylmissä kellareissa ilma/yleisen hälytyksen takia. Toiset taas olivat murheen murtamia omaistensa kaatumisten/häviämisten takia. Toiset taas viettivät joulunsa pakolaisina, oma koti palaneena ja kaikki omaisuus sen mukana, toisten nurkissa jne. jne.
Slavonski Brodin ev. lut. kirkko

Täällä Slavonski Brodissa joulu oli suhteellisen rauhallinen. Ammuskeluja ja ilotulitusta kuului vähän joka puolelta, mutta se kuuluu asiaan täällä Balkanilla. Jouluaattona meillä oli perhejoulujuhla kirkossa. Lapset ja nuoret esittivät ohjelmaa, lauloimme ja Jakov piti puheen. Jotenkin koimme, että Herra oli itse keskellä ja siunasi meitä Sanallaan, niin ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, miksi Jeesus tuli tänne maailmaan. Iloitsimme suuresti, että Herra lähetti juhlaamme noin 60 henkilöä, joka oli ennätyslukema tähän asti. Joulupaketteja jaoimme lapsille ja nuorille 22 kappaletta. Jouluaamuna meillä oli jumalanpalvelus ja Herran Pyhä Ehtoollinen. Oli ilo nähdä, miten Herra lähetti myös nuoria perheitä ja nuorisoa kirkkoon. ...

Omasta terveydestäni: Kirjeissänne, korteissanne olette kyselleet terveyttäni ja voin kertoa, että Jumala on tehnyt suuren ihmeen kohdallani, että kuumilta lähteiltä tultuani kotiin olen hoitanut kaikki tehtäväni kuten ennen sairastumistani, joten kiitos teille esirukouksistanne ja ennen kaikkea kiitos Herrallemme hänen suunnattomasta armostaan ja elämän lahjasta, sillä tämä vakava sairaus olisi voinut johtaa minut elämän langan loppumiseen tässä ajassa tai että olisin jäänyt sänkypotilaaksi!!!” Marja-Liisa kertoo kirjeessämme 1/92.