3889.19 - Sodan arvet

Sota pikkuhiljaa loppui eri paikkakunnilla eri tahtiin. Viimeisimpien joukossa vapautui Kninin kaupunki. Sodan jäljet olivat tuhoisat. Harva oli se rakennus, johon ei ollut mikään osunut. Ihmiset alkoivat pikkuhiljaa palata koteihinsa, jotka olivat raunioina. Sen lisäksi, että heidän kodit olivat maan tasalla, myös monen perheen jäsenet olivat sodassa surmatut, kateissa tai haavoittuneita. Näiden ihmisten tuska oli sanoin kuvamaton! Tunnen yhden naisen, joka menetti sodan aikana miehensä, molemmat pojat, kotinsa ja elantonsa. Voitte vain kuvitella hänen tuskaa ja surua. Eikä tämä ollut ainoa tapaus, monilla oli aivan samantapainen tilanne.

Ihmiset olivat lohduttomia, väsyneitä, nälissään ja kylmissään – kaikkensa menettäneitä. Ilo oli suuri niillä, joiden perhejäsenet olivat elossa. Mutta suru oli valtava niillä, joiden isät, äidit, pojat, tyttäret, vävyt, miniät, lapsenlapset ja sukulaiset olivat kadonneitten listalla tai sodassa surmatut. Hyvin muistan niiden ihmisten kasvot jotka tulivat meille seurakuntaan surullisin silmin etsimään lohtua, saamaan toivoa ja sammuttamaan sisäistä janoaan. Sota oli valtavan traumaattinen asia monille ihmisille, jotka ennen sotaa elivät sulassa sovussa serbien kanssa. He kokivat valtavan suuren järkytyksen kun heidän vanhat naapurit, kylän ystävälliset serbit, hyökkäsivät aivan yllättäen heidän kimppuunsa, ajoivat heidät kodeistaan, ryöväsivät heitä ja uhkasivat aseilla. Näistä kokemuksista ei helpolla toivuta.

Sodan kauheat kertomukset keskitysleireistä ovat järkyttävät. Ihmisiä siellä lyötiin, rääkättiin, kidutettiin ja hyväksi käytettiin – heitä kohdeltiin pahemmin kuin eläimiä. Muistan, kun aika pian sodan loputtua vanhempieni kanssa lähdettiin Vukovariin (sodassa eniten kärsineeseen kaupunkiin), sopiakseen hengellisten radio-ohjelmien lähetyksistä paikallisen Radio-Vukovarin kautta. Kyseinen kaupunki oli aivan raunioina, järkyttäviä näkymiä kaikkialla. Silloin Vukovarin rauhaa oli turvaamassa poliisipartiossa aina yksi kroaatti ja yksi serbi, joten kun kysyimme apua poliiseilta, vahingossa kysyimme apua serbiltä eikä kroaatilta, joka ohjasi meitä tietenkin serbialaiseen radio-Vukovariin. Saavuttuamme siihen paikkaan, missä kyseinen serbialainen radio oli, paikka oli jäätävän näköinen. Kaikki oli rauniona – autot, talot, puut, tiet, aidat. Isän mentyä neuvottelemaan sisään serbien radio-Vuokvariin, äidin kanssa jäimme kävelemään ja odottamaan ulos. Kävelimme samaa katua edes takaisin, sillä emme uskaltaneet poiketa tieltä pois, ettemme olisi joutuneet miinoja kohtaamaan. Siinä kadun varrella oli iso piha, jossa oli pari kolme isoa peltihallia. Muistan äidin kanssa ihmetelleeni sitä paikkaa, kun kylmät väreet kulkivat pitkin selkäydintä, mutta emme siitä sen enempää ajateltu. Muutaman viikon päästä tästä tapahtumasta, televisiosta tuli joku ohjelma joka kertoi keskitysleireistä sodan aikana ja siinä oli myös tämä kyseinen paikka.

Yksi monista sodan muistomerkkeistä.

Nykyäänkin Kroatiassa on ihmisiä joiden läheiset ovat vielä kateissa sodan jäljiltä. He voivat olla paenneet ulkomaille tai kuolleet sodassa ja haudattu joukkohautoihin – sitä ei tiedetä. Mutta kadonneita on edelleen olemassa, eikä heidän jäljilleen ole helppoa päästä. Kadonneiden sukulaisilla ei ole helppoa, mutta elämän jatkuttava on. Vaikka vuosia on jo vierinyt, heillä on vielä pieni toivon pilkahdus syvällä sydämissään siitä, jos sittenkin löytyisivät kadonneet läheiset. Toivossa on hyvä elää! Vaikka sota on jo ohi, vieläkin saattaa Kroatiassa nähdä raunioita rakennuksia, miinapeltoja ja sodassa maatansa puolustaneitten ihmisten muistomerkkejä. Sota ohi on, mutta muistot ja haavat pysyvät!

Vaikka sota on täynnä vihaa, väkivaltaa ja epätoivoa, sodan loppuminen ja kotiinpaluu on toivon ja uskon asia, sekä ilon juhla. Sodassa ei ole mitään hyvää, mutta sen loppumisessa on riemuitsemisen aihetta. Muistan kuulleeni sen helpotuksen ja huokauksen monien aikuisten huulilta sodan loputtua. Sota on ohi! Kuinka ihanilta kuulostivatkaan nuo sanat kärsivien korvissa. Vaikka sodan loppumisesta iloittiin, kotiinpaluu ei ollut helppoa. Osalla koti oli maan tasalla, osalla kodin ympäristö oli miinoitettu, osalla kotiin paluu tuotti tuskaa, sillä nyt he siellä joutuivat yksin asumaan. Kotiinpaluu tarkoitti monilla kaiken alusta rakentamista, sillä sodan jälkeen sitä vasta nähtiin miten tuhoisat olivat sodan seuraukset.

Vaikka sota on ohi, sodan muistot pysyvät. Kroatian puolesta on veri vuotanut ja saavutettu kallis itsenäisyys. Kroatian itsenäistymisen maksettiin 14 912 ihmishengellä, 37 180 haavoittelulla ja 7 827 kadonneilla, sekä 30 miljardin dollarin taloudellisella tappiolla (tieto Kroatian tilastoista). Ei ole ihme, että kroaatit osaavat arvostaa kovasti isänmaataan, pitää sitä kallisarvoisena, mikä puolesta jokainen on valmis kuolemaan. Kroatian hallituksen vuonna 2009 tehdyn tutkimuksen tuloksen mukaan Jugoslavian sodan aikana kadonneita ihmisiä on vielä jäljellä 1571. Yhteensä sodassa on kuollut noin 21 000 – 22 000 ihmistä. Sodan aikana Kroatian pakolaisia oli noin 550 000, joista vielä 150 000 on ulkomailla. Itsenäisyyden hinta oli kallis, mutta se kannatti. Olen kiitolinen Jumalalle vapaasta Kroatian maasta!

3889.18 - Onko jo toivoa rauhasta?

”Sodan suhteen täällä Slavoniassa on tällä haavaa rauhallista. Karlovacista alas Dalmatiaan on usein tulituksia. Jakovin omaisista: Hänen äitinsä itki katkerasti eilen puhelimessa, ettei hän uskalla edes lääkäriin lähteä arvaamattomien pommitusten takia Zadarissa. Nuorin ja köyhin sisko neljän lapsensa kanssa on ollut pakolaisena ja melkein 2v. ja hänen kotinsa on rauniona ja miehensä rintamalla. Keskimmäisen siskon kylää pommitettiin muutama päivä sitten, ja vanhimman siskon uuteen taloon on osunut kaksi kranaattia. Nuorin veli taistelee rintamalla. Poliisiserkkua Marioa kidutettiin raa'asti vankilassa niin, että jäi elinikäiseksi invalidiksi. Tässä kärsimyspätsissä hän sai tulla uskoon ja hän haluaa loppuelämänsä käyttää evankeliumin eteenpäin viemiseksi kansansa keskuudessa.” rukouskirjeestä 9/93. Sodan takia emme pystyneet kolmeen vuoteen näkemään Kroatian sukua, mutta onneksi tilanne muuttui kesällä 1994.

Vuoden 1993 loppupuolella Sl. Brodin seurakunnan toiminta oli täydessä vauhdissa. Lapsi- ja nuorisotyössä oli täysi hulina, sillä alle kouluikäisiä pyhäkoululaisia oli kymmenen, uskonnontunteja käyviä koululaisia oli parikymmentä ja rippikoululaisia oli 11 sekä nuortenilloissa kävijöitä oli myös kymmenisen. Eli pienessä seurakunnassa oli säännöllisesti käyviä lapsia ja nuoria reilu 50. Sen lisäksi muu seurakuntatyö oli myös täydessä vauhdissa. Säännölliseen toimintaan kuuluivat raamattuopetusillat, sanan ja rukouksen illat, kuun ensimmäisen keskiviikkona teeilta ja tietenkin jumalanpalvelukset. Sen lisäksi edelleenkin jaettiin avustusta, tehtiin kotikäyntejä ja pidettiin huolta myös Vinkovcin ja Soljanin seurakunnista. Vuoden 1994 alussa alkoi tulla tarve järjestää jumalanpalveluksia kaksi kertaa sunnuntaisin klo 10 ja 18, sillä kävijöitä oli niin paljon eikä kaikki mahtuneet kirkkoon samaan aikaan. Sodan aikana isä alkoi myös toimittamaan kolmeen eri paikalliseen radioon hengellisiä radio-ohjelmia ihmisten pyynnöstä, sillä kaikki eivät päässeet joka sunnuntain jumalanpalveluksiin ja hengellinen tuska sekä Jumalan Sanan nälkä olivat suuret. Lisäksi vanhempani toimittivat koko Kroatian ev.lut. kirkon yhteistä hengellistä Logos-lehteä.

Toistaiseksi näytti, että jonkin sortin rauha olisi laskeutunut kaupunkiimme, mutta siitä huolimatta kaikki olivat varuillaan. Nimittäin Sava-joen toisella puolella lähellä kaupunkiamme on Motajnica -niminen vuori, joka oli sissien vallan alla. Ja sieltä heillä oli suora tulituslinja kaupunkiimme, se tieto piti kaupunkiamme tulisilla hiilillä sodan loppuun asti. Sodan aikana pelkästään Sl. Brodissa kuoli yli 400 ihmistä, joista jopa 35 oli lapsia. Surullisinta sodassa oli se, että suurimmat pommituskohteet olivat sairaalat ja kirkot.

Pikkuhiljaa alkoi taas kaupungin elämä normalisoitumaan, niinpä mie innostuin kokeilemaan päiväkodissa käyntiä vaikka minun ei olisi tarvinnut. Alkuun päiväkotielämä sujui hyvin, mutta sitten tuli mutkia matkalle. Eräs päiväkotikaveri oli kateellinen minulle ja järjesti minut ansaan. Hän väitti, että minä tein jotakin mitä itseasiassa hän teki, ja niin multa meni into päiväkotikokeiluun ja lopetin siellä käynnin reilun puolen vuoden päästä siitä kuin mitä aloitin.

”Nykyisin täällä Kroatiassa on sodan suhteen rauhallista. Siellä täällä tosin silloin tällöin tapahtuu välikohtauksia sissien taholta ja niissä kuolee aina joku siviili. Meillä kaupungissamme on jatkunut edelleen jo kolmatta vuotta yhteen menoon yleishälytys ja uutisista usein kuulee, miten luoteja tulee Sava-joen toiselta puolelta kaupunkiimme. Toisaalta olemme täällä edelleenkin eristyksissä, koska moottoritie lähteen on tukossa miehityksen takia.” äitini kertoo 9/94 rukouskirjeessä. Kyseinen moottoritie avattiin vasta 21.12.94, jolloin Itä-Kroatian eristyskausi loppui.

Lisäksi Marja-Liisa kirjoittaa 5/95 kirjeessä: ”Olette saaneet kuulla uutisista Länsi-Slavonian taisteluista ja onnistuneesta moottoritien vapauttamisesta, mitä pitkin ajoimme mekin joka kerta ”sydän kurkussa” ja missä viime aikoina monen viattoman matkustajan elämän lanka katkesi yllättäen. Nyt voimme moottoritietä ajaa vapaasti ja rautatieliikenne sen vieressä alkaa tänään pitkän neljän vuoden tauon jälkeen. Ihmiset ovat vielä kuitenkin varuillaan ja peloissaan sissien kostotoimenpiteistä, mitä Zagreb on jo saanut karvaasti kokea rakettipommituksissa monien ihmisten menettäessä henkenä ja haavoittuessa. Siksi yleishälytys on kaupungeissa vielä voimassa, koulut ja päiväkodit yms. eivät vielä toimi.”

Aivan sodan lopussa kun Kroatian armeija alkoi vapauttamaan serbien saartamia alueita, jolloin kostotoimena vapauttamisista serbit pommittivat useita Kroatian ”vapaita” kaupunkeja kuten esim. Zagrebia, Zadaria ja Sl. Brodia. Mutta kun kroaatit saivat kaikki alueensa takaisin valloitettua ja Kroatian kokonaan vapautettua, elokuussa 1995 tilanne alkoi rauhoittumaan ja pikkuhiljaa elämä alkoi normalisoitumaan.

Kerran ollessani kuusivuotias ihan sodan loppupuolella, olin matkalla 300 m:n päähän kodistamme kauppaan maitoa ostamaan, kun huomasin erään mustan pakettiauton seuraavan minua. Paluumatkalla kaupasta yritin kävellä erittäin rauhallisesti, mutta nopeasti kotiin. Auto ajoi viereeni ja kuski tarjosi minulle tikkaria yrittäessään houkutella minua autoonsa. Minusta koko touhu vaikutti erittäin epäilyttävältä, joten kiirehdin nopeasti kotipihan suojaan. Onneksi Jumala antoi minulle viisautta ja varjeli miehen pahoilta aikeilta! Nimittäin sodan lopulla ja varsinkin sen loputtua ihmiskauppiaat alkoivat kriisialueilla etsiä ihmisiä pimeisiin puuhiinsa. Ja tämä mies vaikutti olevan samalla asialla, onneksi Jumala oli puolellani!

Syyskuussa 1995 mie aloitin kroatialaisen peruskoulun, ja muistan miten ensimmäisenä opetuspäivänä ensimmäinen asia, mikä meille opetettiin, oli mitä tehdä jos yleis-/ilmahälytyksen sireenit soivat. Koska koulussani ei ollut kellaria tai pommisuojaa, ohjeena oli: ”Menkää pulpetin alle, mutta kauas ikkunoista!” ja sitä sitten käytännössä treenattiin. Siitä alkoi minun peruskouluni. Meidän 1D -luokka sai opettajakseen Jaroslav -nimisen miehen, joka ei oikein tykännyt luterilaisen papin tyttärestä, mutta se kertomus jääköön toiseen kertaan.

Muistan myös miten sodan loppupuolella ja sen loputtua alkoivat suomalaiset YK:n rauhanturvaajat enimmäkseen sotilaspastorit ja -diakonit käymään luonamme Sl. Brodissa ollessaan ohikulkumatkalla. Jostain he olivat kuulleet, että me olemme siellä ja he aina tulivat luoksemme kahville ja osa tuli myös auttamaan eri jutuissa. Muistan miten naapurit ja seurakuntalaiset ihmettelivät, miten meillä käy jatkuvasti ”sotaväkeä”. Ja aloitettuani koulunkäynnin luokkakaverit olivat minulle kateellisia meidän erikoisvieraista. Monesti sain rauhanturvaajilta Sisu-askeja tuliaisina, ja niin opin tykkäämään Sisuta.

3889.17 - Uusia tuulia seurakuntatyössä

Loppuvuodesta 1992 Sl. Brodin pommitukset alkoivat olla rauhoittumaan ainakin hetkellisesti. Siitä huolimatta vaikka on ollut hetken aikaa rauhallista, ihmiset olivat peloissaan, sillä sissit olivat valloittaneet joen toisen puolen. Voimassa oli edelleen yleishälytys ja ulkonaliikkumiskielto klo 23-5 välillä. Suurin osa koululaisista oli siirretty ympäri Kroatiaa kouluihin, koska koulut olivat säpäleinä. Tämän järjestelyn takia meidänkin seurakunnan lapset ja nuoret olivat kuka missäkin. Siitä huolimatta vanhempani jäljelle jäänneille lapsille ja nuorille pitivät uskonnontunteja. Ja he saivat lapsiin pientä toivonkipinää sovittuaan, että jouluaattona oli tulossa joulujuhla, johon lapset harjoittelivat sitten jotain ohjelmaa.

1/93 kirjeessä kerrotaan näin joulujuhlastamme: ”Joulunaaton perhejuhlassamme saimme kokea Jumalan siunausta ja läsnäoloa. Herra kutsui juhlaamme n. 140 ihmistä. Lasten vanhemmat näyttelivät jouluevankeliumin lasten yllätykseksi tällä kertaa, joka oli hyvin puhutteleva. Sen lisäksi lapset esittivät oman mielenkiintoisen jouluohjelmansa ja Jakov piti jouluaaton saarnan. Illan päätteeksi jaoimme 52 joulupakettia lapsille heidän ilokseen. (Teimme nimittäin 100 joulupakettia yhteensä, joista loput jaoimme Vinkuvissa ja Soljanissa jouluna.)

Niin, uudeksi työalueeksi olemme saaneet Soljanin slovakialaisen ev. lut. seurakunnan, 92 km päässä Sl. Brodista, Serbian ja Bosnian rajojen kulmauksessa. Nimittäin tämä seurakunta kuului slovakialaiseen ev. lut. kirkkoon, joka on Vojvodinassa, Serbian puolella. Kroatian itsenäistyttyä Soljani kuuluu Kroatiaan ja näin he ovat halukkaat liittymään Kroatian ev. lut. kirkkoon ja pitämään jumalanpalvelukset kroatian kielellä. Ja näin Jakov sai heiltä kutsun hoitaa heidän seurakuntaansa. Olemme pitäneet kaksi kertaa siellä jumalanpalveluksen ja tilanne näyttää hyvin lupaavalta. Ihmisiä tulee jopa enemmän kuin Vinkovcin kirkkoon, josta melkein puolet on lapsia ja nuoria, joten olisi ihanteellista aloittaa sielläkin jumalanpalvelusten lisäksi lapsille uskonnonopetus, kun vain voimavaroja riittäisi.”

Yhdessä vaiheessa sodan aikana isäni oli ainoa Itä-Kroatian ev.lut. pappi, joka hoiti kaikkia sen alueen seurakuntia, kunnes Osijekiin saatiin uudet työntekijät. Sen jälkeen meille jäi vain Sl. Brod, Vinkovci ja Soljani. Muistan ainaiset matkustelut sunnuntaisin näiden seurakuntien välillä. Se oli rankkaa, mutta myös antoisaa. Äiti kirjoittaa 2/93 kirjeessä seuraavasti: ”Sunnuntait meillä ovat työntäytteisiä, sillä ensin pidämme jumalanpalveluksen täällä Brodissa, jonka jälkeen minulla on lasten uskonnontunti ja Jakovilla rippikoulutunti. Sitten kiireellä syömme, jonka jälkeen suuntaamme matkamme joka toinen sunnuntai Vinkovciin ja joka toinen Soljaniin, missä meillä on ensin jumalanpalvelus ja sen jälkeen molemmilla lasten ja nuorten opetustunnit. Kanttoria emme ole löytäneet millään paikkakunnalla toistaiseksi, joten minä yritän yksinkertaisesti hoidella kanttorin tehtäviä edelleen joka seurakunnassa.”

Isiä auttamassa humanitaarisen avustuksen jaossa.

 Sota jatkui ja pakolaisia riitti pilvin pimein. Niinpä aina kun saimme humanitaarista avustusta jaettavaksi, ne menivät kuin kuumille kiville. Muistan myös sen, että vaikka olin alle kouluikäinen, olin mukana auttamassa isääni avustusten jakamisissa ja samalla näin ihmisten hädän, kun kaikki tavarat jäivät sodan jalkoihin ja jäljellä oli vain se mitä itse kullakin päällä oli paon hetkellä. Joskus avustuksia tuli pakettiautollisen verran, joskus kuorma-autollisen ja joskus taas tuli 60 tonnia kerralla. Joskus nämä avustuskuormat olivat vain yhtä tavaraa (esim. lämmitysuunia, perunaa ja lastenvaatteita), joskus ne olivat sekalaista tavaraa. Muistan miten kerran tuli rekka-autollinen isoja perunasäkkejä, siinä olikin hommaa saada kuorma purettua yleishälytyksen ollessaan voimassa. Muistan myös erään kerran kun pääsiäisen tienoilla tuli Suomesta avustuskuorma, kaikki muu meni hyvin jakeluun, mutta mämmi ei. Kuorman mukana tuli lavallinen mämmiä, joka on kroaateille vieras ruoka, niinpä kukaan ei sitä halunnut. Mikä oli lopputulos? Meidän perheestä oli väärin heittää mämmit roskiin, joten yritimme itse syödä niitä. Siitä seurasi mämmiöverit, mämmi tuli jo korvista ulos. Ja edelleenkään mie en pysty kunnolla nauttimaan mämmistä.

Perunaa tuli runsaasti jaettavaksi pakolaisille.

”Eräs roomalaiskatolinen pappi hyökkäsi kirkkoamme vastaan paikallisessa radio-ohjelmassaan ja kielsi katollisia tulemasta kirkkoomme. Ehkä tämä hyökkäys kääntyi mainokseksi kirkkomme suhteen, koska viimeisen kuukauden aikana jumalanpalveluksissamme on ollut ihmisiä aina seisomassa, kun ei ole tarpeeksi penkkejä kirkossamme. Myös teeillassa kävi niin, että osa ihmisistä joutui kääntymään ovelta pois, kun ei ollut tarpeeksi paikkoja, ja osa jäi käytävään seisomaan. Huokauksenamme Herralle on, kunpa saisimme rakennettua joskus kellariimme kunnon kirkkosalin, että kaikki mahtuisivat ja eikä kenenkään tarvitsisi kääntyä ovelta pois.” kirjeessä 6/93 luki.

Sota oli aika hektistä aikaa, eikä oikein ollut aikaa levolle. Niinpä keskellä sotaa isäni sairastui sepelvaltimotautiin. Keskellä hektistä sota-arkea ei ollut aikaa eikä mahdollisuuttakaan mennä lääkäriin, joten se todettiin isälleni vasta sodan lopussa. Siitä huolimatta isä selvisi tästäkin vaivasta, kiitos Jumalalle!

3889.16 - Sireenien soidessa

Vaikka yleishälytyksiä oli jatkuvasti, ihmiset tulivat kirkkoon uskollisesti. Jälleen kerran yleishälytyksen soidessa sunnuntain jumalanpalveluksessa kastettiin seurakuntaamme kolme uutta jäsentä. Se oli jännää huomata, miten sodan keskellä ihmiset ruoan ja vaatteiden lisäksi etsivät Jumalaa. Meidän seurakunnassa Sl. Brodissa sodan alussa oli vain 14 jäsentä, mutta sodan aikana jäsenmäärä kasvoi 800:aan. Toki sodan loputtua osa muutti takaisin kotikonnuille tai lähti työn perässä muualle, joten seurakuntaamme jäi 400 jäsentä. Joka tapauksessa seurakuntamme kasvoi alkutekijöistä suuresti. Suuri ihme oli se, että seurakuntamme koostui seitsemästä eri kansallisuudesta ja, että he kaikki istuivat vierekkäin kirkossa ilman vihaa ja rakastivat toisiaan. Seurakuntamme oli elävä osoitus siitä, että rakkaus voitti vihan. Lisäksi sodan aikana ja sen jälkeenkin isäni hautasi satoja serbejä, koska ortodoksipapit olivat karanneet kaupungistamme ja room. katollisilla papeilla ei ollut lupa haudata heitä. Ja niin monet surevat serbit löysivät hautajaisten jälkeen Jeesuksen, josta heillä ei ollut harmainta aavistustakaan.

Koulut jouduttiin sodan aikana sulkemaan vähän väliä lyhemmäksi tai pidemmäksi ajaksi tilanteesta riippuen, joten lapset eivät saaneet kunnolla opetusta. Joskus koulut olivat suljettuina jopa 3-6 kk. Samasta syystä vanhempani eivät voineet pitää uskonnontunteja seurakuntamme lapsille ja nuorille. Kroatia on siis roomalaiskatollinen maa ja kouluissa pidetään vain room. katollisia uskonnontunteja. Jos et ole katollinen, joudut käymään oman uskontosi uskonnontunteja koulun ulkopuolella, mutta niiden arvosanat kylläkin merkataan koulun kirjoihin.

”Sota jatkuu täällä Sl. Brodissa. Yleishälytys on ollut voimassa nonstop jo kohta neljä kuukautta. Sen lisäksi usein on ollut myös ilmahälytyksiä. Pari viikkoa sitten vihollisjoukot lähettivät kaupunkiimme maa-maa-raketteja kahtena päivänä, joiden käyttö on kielletty. Eikä ihme, kun ko. raketti, jossa on 1000 kg räjähdysainetta, räjähtää jonkun rakennuksen kohdalla, arvata saattaa, mitä siitä jää jäljelle. Suoranainen ihme on ollut, että sireenien soidessa ja kranaattien putoillessa kaupunkiimme ihmisiä tulee siitä huolimatta sunnuntaisin jumalanpalveluksiin, ettei yhtenäkään sunnuntaina ole jäänyt jumalanpalvelus pitämättä.

Eräänä iltana kuulimme outoa lehmän ammumista, mikä jatkui koko yön. Aamulla näimme, että lehmä oli sidottu räjähtäneen ortodoksikirkon viereen. Seuraavana päivänä huomasimme yllätykseksemme, että todella lehmät ovat muuttaneet kaupunkiimme ja tallustelevat pitkin katuja. Myöhemmin saimme tietää, että oli tapahtumassa Bosnian puolelta todellinen exodus Kroatian puolelle. Ainoastaan lauantaipäivän kuluessa tuli rajan yli kaupunkiimme 18.000 pakolaista lehmineen ja tavaroineen, jonka he olivat onnistuneet saamaan käsiinsä. Kaupunkimme ei pysty enää ottamaan vastaan pakolaisia, koska heille ei ole paikkaa, ei ruokaa tarjota entisten pakolaisten lisäksi. Sama koskee koko Kroatiaa. Pakolaistilanne on todella täällä hälyttävän dramaattinen, jos Kroatia ei saa apua ulkoapäin. Mekin jaamme viimeisen ruoka avustuksen ensi lauantaina ja emme tiedä, saadaanko enää ruokaa jakeluun tämän kesän aikaan.” kirjoittaa Marja-Liisa 7/92 kirjeessä.

Taas 8/92 kirjeen katkelma kuuluu näin: ”Kun palasimme lauantaina kotiimme, sireenit toivottivat heti meidät tervetulleiksi. Koko iltapäivän oli jatkuvasti ilma- ja yleishälytyksiä, yhdessä ja erikseen. Kerran koko kaupunkimme tärisi pamahduksesta, kun taas lähettivät kolme maa-maa-rakettia keskustaan, jonka jäljet olivat tuhoisat. Sunnuntaina tilanne jatkui samanlaisena, etteivät ihmiset uskaltaneet lähteä kellareistaan mihinkään ja jumalanpalveluskin jäi tällä kertaa pitämättä. Tällaista kiivasta pommitusta kranaatein, raketein ja pommein on kestänyt jo n. 2 viikkoa kaupungissamme. Uhrit, haavoittuneet ja materiaaliset vahingot ovat järisyttävät. Rukoilemmehan, että tämä kauhea sota keskitysleireineen saisi loppua niin kaupungistamme kuin koko Balkanilta!!!

Meitä on lohduttanut suuresti tänä sekamelskaisena, pimeänä, sotaisena aikana Vapahtajamme lupaus: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Tämä suurenmoinen lupaus koskee Sinua ja minua, kaikkia Herran omia! Ja mikä on ihmeellisintä, Herra on uskollinen eikä petä. Hän on aina läsnä meidän kärsimyksissämme, sairauksissamme, ahdistuksissamme, elämämme myrskyissä, pimeyksissä, itkuissamme, eikä vain passiivisena sivustakatsojana, vaan nostaa, kantaa, parantaa ja pelastaa toimien meidän iankaikkiseksi parhaaksi. Ja Hän on meidän kanssamme heikkouksissamme, epäonnistumisissamme, puutteissamme, kurjuuksissamme uskollisesti matkamme loppuun asti ja viimein vie meidät kuoleman virran yli luvattuun iankaikkiseen iloon, missä hän pyyhkii kyyneleet silmistämme, missä ei ole enää kipua, ei tuskaa, ei sairautta.”

3889.15 - Pari pientä ”lomaa” sodan keskellä

Sota-arki oli hetkistä ja rankkaa, niinpä Kroatian ev. lut. kirkon piispa kehotti perhettämme hetkeksi mennä lepäämään pois sodan jaloista. Isä koki, ettei hän voi jättää seurakuntaa ilman paimenta sodan keskellä, niinpä toukokuussa me kahdestaan äidin kanssa lähdettiin Unkariin kuumille lähteille neljäksi päiväksi. Sen muistan siitä reissusta, että oli kunnon helle ja aurinko paahtoi kovasti. Meillä ei ollut mukana aurinkovoidetta, joten ostettiin sellainen sieltä. Tai siis luultiin ostaneemme aurinkovoidetta, mutta se olikin itseruskettavaavoidetta, ja niin me molemmat paloimme kunnolla auringossa. Muistan sen, kun isä tuli meidät hakemaan, me emme jaksaneet tehdä mitään, kun olimme niin punaiset ja voimattomat.

Toinen mukamas ”loma” oli, kun me oltiin pari kolme kuukautta Osijekissa, joka oli yksi isäni vastuulla olevista muista seurakunnista Sl. Brodin lisäksi. Eli toisin sanoen, silloin tehtiin kyllä työtä Osijekissa ja isä kävi säännöllisesti Sl. Brodissa. Osijekissa oli silloin paljon rauhallisempaa kuin meillä. Muistan, että otimme mukaan kissani Mikin ja hänen kanssa leikin Osijekin pappilassa. Mutta eräänä päivänä Mikki juoksi tielle ja jäi auton alle. Emme valitettavasti enää sodan aikana ottaneet uutta kissaa. Osijekin pappilan pihapiirissä asui eräs saksalainen mummo Marika, joka oli hauskaa seuraa. Hän opetti minulle sen siellä olomme aikana saksaa ja niinpä me kaksi puhuttiin keskenämme vain saksaa, mikä ihmetytti vanhempiani.

”Tämän kertaiset terveisemme lähetämme Sinulle täältä Osijekista, minne tulimme 18.8. Sl. Brodissa tapahtuvan jatkuvan tulituksen takia. Koko elokuun sireenit soivat 7-13 kertaa päivässä yleishälytystä ja sen lisäksi oli joka päivä myös muutaman kerran ilmahälytys. Lapset evakuoitiin kaupungista mikä minnekin aina ulkomaita myöten ja muut pysyttelivät tiukasti suurimman ajan elokuusta kellareissaan. Emme pystyneet käymään edes kotikäynneillä tai vain kaupassa, sillä kranaatteja sateli yllättäen ja äkkiarvaamatta kaupunkiin niin, ettei tietänyt, pääseekö enää elävänä takaisin kotiin. Samasta syystä eivät myöskään ihmiset uskaltaneet lähteä sunnuntaisin kirkkoon, sillä tarpeeksi paljon elokuu toi uhreja ja haavoittuneita muutekin. Juuri oli kolme päivää siellä hiljaista, ja ajattelimmekin, että pääsemme palamaan kotiin, mutta eilen taas jysähti kaikella mahdollisella tavalla; maa-maa- sekä ilma-maa-raketeilla, kranaateilla, pommeilla. Meidän vahtimestaripari Drago ja Eva pitävät huolta kirkostamme ja ilmoittelevat meille tilanteesta. Viime aikoina on kranaatteja usein pudonnut kirkkomme ja pappilamme ympärille ja kranaattien sirpaleita on lentänyt särkien jonkun kattotiilen ja joku sirpale on tullut ikkunankin läpi, mutta vahingot ovat tähän asti pienet.
Piispamme suosituksesta tulimme töihin tänne Osijekiin, joka on meidän toinen työalueemme, kunnes tänne saadaan uusi työntekijä. Ja töitä on täälläkin riittänyt vaikka millä mitalla. Ensiksikin piispamme antoi ruoka- ja vaateavustuserän jaettavaksi kirkon jäsenille täällä Osijekissa, Vinkovcissa ja Sl. Brodissa. Ja sen parissa on Jakov ahertanut tehdä töitä. Jakov on myös valvonut Vinkovcin ev. lut. rukoushuoneen korjaustöitä niin, että todennäköisesti päästään siellä pitämään jumalanpalveluksia lokakuusta lähtien. Samalla hän on löytänyt uusia ev. lut. kirkon jäseniä siellä.” kirjoittaa äiti 9/92 rukouskirjeessä.

Kirjeessä 10/92 äitini kirjoitti seuraavasti, juuri kun olimme palaneet Osijekiin kolmen päivän reissulta Unkarista: ”Saaralta viimeisenä konferenssipäivänä Unkarissa alkoivat kyyneleet virrata pitkin poskia ja hän hiljaa itki. Kysyin häneltä, että miksi hän itki. Hän vastasi: ”Minä tahtoisin kotiin Sl. Brodiin, mulla on ikävä sinne.” Ei ihme, olihan hän ollut reilun kuukauden kotoa poissa ja sitten vielä Unkarissa, missä ei kieltäkään ymmärtänyt. Muukalaiseksi hän itsensä tunsi. Toisaalta vaikka hän tiesi taistelut, ahdistukset Sl. Brodissa, hän tahtoi kotiin. Niinhän on, että meidänkin ihana päämäärämme on oikea taivaallinen koti. Jeesus kuoli puolestamme, kodin lahjoitti eksyneille. Maailmamme on koditon, Hänen luonaan kotimme on. Ja sinne me käymme monen ahdistuksen kautta, mutta kerran perillä Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet silmistämme, eikä siellä ole kipua, murhetta, ei sairautta, ei kuolemaa. Rohkaiskoon ja virvoittakoon Herra meitä jokaista Sanallaan tätä taivaallista iloa kohti!”

Lisäksi muistan myös sellaisen ”loman”, kun oltiin parin viikon verran Kutinassa tuuraamassa suomalaisia lähettejä. Kutinassa oli ainakin sillä hetkellä rauha ja siellä sai liikkua vapaasti. Niinpä muistan, että sen lisäksi, että pidettiin ko. seurakunnan tilaisuuksia, käytiin päivittäin uimassa ulkoaltailla. Kerran sinne mennessämme päätin kävellä silmät kiinni ja päädyin nokkospuskaan. Voi sitä itkua, kun koko keho oli tulessa! Nämä muutamat ”lomat” sodan keskellä antoivat voimaa jaksaa. Mutta ennen kaikkea koko meidän perheelle voimaa ja jaksamista antoi Jumala sekä sukulaisten ja ystävien jatkuvat rukoukset!