”Sodan suhteen täällä Slavoniassa on tällä haavaa rauhallista. Karlovacista alas Dalmatiaan on usein tulituksia. Jakovin omaisista: Hänen äitinsä itki katkerasti eilen puhelimessa, ettei hän uskalla edes lääkäriin lähteä arvaamattomien pommitusten takia Zadarissa. Nuorin ja köyhin sisko neljän lapsensa kanssa on ollut pakolaisena ja melkein 2v. ja hänen kotinsa on rauniona ja miehensä rintamalla. Keskimmäisen siskon kylää pommitettiin muutama päivä sitten, ja vanhimman siskon uuteen taloon on osunut kaksi kranaattia. Nuorin veli taistelee rintamalla. Poliisiserkkua Marioa kidutettiin raa'asti vankilassa niin, että jäi elinikäiseksi invalidiksi. Tässä kärsimyspätsissä hän sai tulla uskoon ja hän haluaa loppuelämänsä käyttää evankeliumin eteenpäin viemiseksi kansansa keskuudessa.” rukouskirjeestä 9/93. Sodan takia emme pystyneet kolmeen vuoteen näkemään Kroatian sukua, mutta onneksi tilanne muuttui kesällä 1994.
Vuoden 1993 loppupuolella Sl. Brodin seurakunnan toiminta oli täydessä vauhdissa. Lapsi- ja nuorisotyössä oli täysi hulina, sillä alle kouluikäisiä pyhäkoululaisia oli kymmenen, uskonnontunteja käyviä koululaisia oli parikymmentä ja rippikoululaisia oli 11 sekä nuortenilloissa kävijöitä oli myös kymmenisen. Eli pienessä seurakunnassa oli säännöllisesti käyviä lapsia ja nuoria reilu 50. Sen lisäksi muu seurakuntatyö oli myös täydessä vauhdissa. Säännölliseen toimintaan kuuluivat raamattuopetusillat, sanan ja rukouksen illat, kuun ensimmäisen keskiviikkona teeilta ja tietenkin jumalanpalvelukset. Sen lisäksi edelleenkin jaettiin avustusta, tehtiin kotikäyntejä ja pidettiin huolta myös Vinkovcin ja Soljanin seurakunnista. Vuoden 1994 alussa alkoi tulla tarve järjestää jumalanpalveluksia kaksi kertaa sunnuntaisin klo 10 ja 18, sillä kävijöitä oli niin paljon eikä kaikki mahtuneet kirkkoon samaan aikaan. Sodan aikana isä alkoi myös toimittamaan kolmeen eri paikalliseen radioon hengellisiä radio-ohjelmia ihmisten pyynnöstä, sillä kaikki eivät päässeet joka sunnuntain jumalanpalveluksiin ja hengellinen tuska sekä Jumalan Sanan nälkä olivat suuret. Lisäksi vanhempani toimittivat koko Kroatian ev.lut. kirkon yhteistä hengellistä Logos-lehteä.
Toistaiseksi näytti, että jonkin sortin rauha olisi laskeutunut kaupunkiimme, mutta siitä huolimatta kaikki olivat varuillaan. Nimittäin Sava-joen toisella puolella lähellä kaupunkiamme on Motajnica -niminen vuori, joka oli sissien vallan alla. Ja sieltä heillä oli suora tulituslinja kaupunkiimme, se tieto piti kaupunkiamme tulisilla hiilillä sodan loppuun asti. Sodan aikana pelkästään Sl. Brodissa kuoli yli 400 ihmistä, joista jopa 35 oli lapsia. Surullisinta sodassa oli se, että suurimmat pommituskohteet olivat sairaalat ja kirkot.
Pikkuhiljaa alkoi taas kaupungin elämä normalisoitumaan, niinpä mie innostuin kokeilemaan päiväkodissa käyntiä vaikka minun ei olisi tarvinnut. Alkuun päiväkotielämä sujui hyvin, mutta sitten tuli mutkia matkalle. Eräs päiväkotikaveri oli kateellinen minulle ja järjesti minut ansaan. Hän väitti, että minä tein jotakin mitä itseasiassa hän teki, ja niin multa meni into päiväkotikokeiluun ja lopetin siellä käynnin reilun puolen vuoden päästä siitä kuin mitä aloitin.
”Nykyisin täällä Kroatiassa on sodan suhteen rauhallista. Siellä täällä tosin silloin tällöin tapahtuu välikohtauksia sissien taholta ja niissä kuolee aina joku siviili. Meillä kaupungissamme on jatkunut edelleen jo kolmatta vuotta yhteen menoon yleishälytys ja uutisista usein kuulee, miten luoteja tulee Sava-joen toiselta puolelta kaupunkiimme. Toisaalta olemme täällä edelleenkin eristyksissä, koska moottoritie lähteen on tukossa miehityksen takia.” äitini kertoo 9/94 rukouskirjeessä. Kyseinen moottoritie avattiin vasta 21.12.94, jolloin Itä-Kroatian eristyskausi loppui.
Lisäksi Marja-Liisa kirjoittaa 5/95 kirjeessä: ”Olette saaneet kuulla uutisista Länsi-Slavonian taisteluista ja onnistuneesta moottoritien vapauttamisesta, mitä pitkin ajoimme mekin joka kerta ”sydän kurkussa” ja missä viime aikoina monen viattoman matkustajan elämän lanka katkesi yllättäen. Nyt voimme moottoritietä ajaa vapaasti ja rautatieliikenne sen vieressä alkaa tänään pitkän neljän vuoden tauon jälkeen. Ihmiset ovat vielä kuitenkin varuillaan ja peloissaan sissien kostotoimenpiteistä, mitä Zagreb on jo saanut karvaasti kokea rakettipommituksissa monien ihmisten menettäessä henkenä ja haavoittuessa. Siksi yleishälytys on kaupungeissa vielä voimassa, koulut ja päiväkodit yms. eivät vielä toimi.”
Aivan sodan lopussa kun Kroatian armeija alkoi vapauttamaan serbien saartamia alueita, jolloin kostotoimena vapauttamisista serbit pommittivat useita Kroatian ”vapaita” kaupunkeja kuten esim. Zagrebia, Zadaria ja Sl. Brodia. Mutta kun kroaatit saivat kaikki alueensa takaisin valloitettua ja Kroatian kokonaan vapautettua, elokuussa 1995 tilanne alkoi rauhoittumaan ja pikkuhiljaa elämä alkoi normalisoitumaan.
Kerran ollessani kuusivuotias ihan sodan loppupuolella, olin matkalla 300 m:n päähän kodistamme kauppaan maitoa ostamaan, kun huomasin erään mustan pakettiauton seuraavan minua. Paluumatkalla kaupasta yritin kävellä erittäin rauhallisesti, mutta nopeasti kotiin. Auto ajoi viereeni ja kuski tarjosi minulle tikkaria yrittäessään houkutella minua autoonsa. Minusta koko touhu vaikutti erittäin epäilyttävältä, joten kiirehdin nopeasti kotipihan suojaan. Onneksi Jumala antoi minulle viisautta ja varjeli miehen pahoilta aikeilta! Nimittäin sodan lopulla ja varsinkin sen loputtua ihmiskauppiaat alkoivat kriisialueilla etsiä ihmisiä pimeisiin puuhiinsa. Ja tämä mies vaikutti olevan samalla asialla, onneksi Jumala oli puolellani!
Syyskuussa 1995 mie aloitin kroatialaisen peruskoulun, ja muistan miten ensimmäisenä opetuspäivänä ensimmäinen asia, mikä meille opetettiin, oli mitä tehdä jos yleis-/ilmahälytyksen sireenit soivat. Koska koulussani ei ollut kellaria tai pommisuojaa, ohjeena oli: ”Menkää pulpetin alle, mutta kauas ikkunoista!” ja sitä sitten käytännössä treenattiin. Siitä alkoi minun peruskouluni. Meidän 1D -luokka sai opettajakseen Jaroslav -nimisen miehen, joka ei oikein tykännyt luterilaisen papin tyttärestä, mutta se kertomus jääköön toiseen kertaan.
Muistan myös miten sodan loppupuolella ja sen loputtua alkoivat suomalaiset YK:n rauhanturvaajat enimmäkseen sotilaspastorit ja -diakonit käymään luonamme Sl. Brodissa ollessaan ohikulkumatkalla. Jostain he olivat kuulleet, että me olemme siellä ja he aina tulivat luoksemme kahville ja osa tuli myös auttamaan eri jutuissa. Muistan miten naapurit ja seurakuntalaiset ihmettelivät, miten meillä käy jatkuvasti ”sotaväkeä”. Ja aloitettuani koulunkäynnin luokkakaverit olivat minulle kateellisia meidän erikoisvieraista. Monesti sain rauhanturvaajilta Sisu-askeja tuliaisina, ja niin opin tykkäämään Sisuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti