3889.17 - Uusia tuulia seurakuntatyössä

Loppuvuodesta 1992 Sl. Brodin pommitukset alkoivat olla rauhoittumaan ainakin hetkellisesti. Siitä huolimatta vaikka on ollut hetken aikaa rauhallista, ihmiset olivat peloissaan, sillä sissit olivat valloittaneet joen toisen puolen. Voimassa oli edelleen yleishälytys ja ulkonaliikkumiskielto klo 23-5 välillä. Suurin osa koululaisista oli siirretty ympäri Kroatiaa kouluihin, koska koulut olivat säpäleinä. Tämän järjestelyn takia meidänkin seurakunnan lapset ja nuoret olivat kuka missäkin. Siitä huolimatta vanhempani jäljelle jäänneille lapsille ja nuorille pitivät uskonnontunteja. Ja he saivat lapsiin pientä toivonkipinää sovittuaan, että jouluaattona oli tulossa joulujuhla, johon lapset harjoittelivat sitten jotain ohjelmaa.

1/93 kirjeessä kerrotaan näin joulujuhlastamme: ”Joulunaaton perhejuhlassamme saimme kokea Jumalan siunausta ja läsnäoloa. Herra kutsui juhlaamme n. 140 ihmistä. Lasten vanhemmat näyttelivät jouluevankeliumin lasten yllätykseksi tällä kertaa, joka oli hyvin puhutteleva. Sen lisäksi lapset esittivät oman mielenkiintoisen jouluohjelmansa ja Jakov piti jouluaaton saarnan. Illan päätteeksi jaoimme 52 joulupakettia lapsille heidän ilokseen. (Teimme nimittäin 100 joulupakettia yhteensä, joista loput jaoimme Vinkuvissa ja Soljanissa jouluna.)

Niin, uudeksi työalueeksi olemme saaneet Soljanin slovakialaisen ev. lut. seurakunnan, 92 km päässä Sl. Brodista, Serbian ja Bosnian rajojen kulmauksessa. Nimittäin tämä seurakunta kuului slovakialaiseen ev. lut. kirkkoon, joka on Vojvodinassa, Serbian puolella. Kroatian itsenäistyttyä Soljani kuuluu Kroatiaan ja näin he ovat halukkaat liittymään Kroatian ev. lut. kirkkoon ja pitämään jumalanpalvelukset kroatian kielellä. Ja näin Jakov sai heiltä kutsun hoitaa heidän seurakuntaansa. Olemme pitäneet kaksi kertaa siellä jumalanpalveluksen ja tilanne näyttää hyvin lupaavalta. Ihmisiä tulee jopa enemmän kuin Vinkovcin kirkkoon, josta melkein puolet on lapsia ja nuoria, joten olisi ihanteellista aloittaa sielläkin jumalanpalvelusten lisäksi lapsille uskonnonopetus, kun vain voimavaroja riittäisi.”

Yhdessä vaiheessa sodan aikana isäni oli ainoa Itä-Kroatian ev.lut. pappi, joka hoiti kaikkia sen alueen seurakuntia, kunnes Osijekiin saatiin uudet työntekijät. Sen jälkeen meille jäi vain Sl. Brod, Vinkovci ja Soljani. Muistan ainaiset matkustelut sunnuntaisin näiden seurakuntien välillä. Se oli rankkaa, mutta myös antoisaa. Äiti kirjoittaa 2/93 kirjeessä seuraavasti: ”Sunnuntait meillä ovat työntäytteisiä, sillä ensin pidämme jumalanpalveluksen täällä Brodissa, jonka jälkeen minulla on lasten uskonnontunti ja Jakovilla rippikoulutunti. Sitten kiireellä syömme, jonka jälkeen suuntaamme matkamme joka toinen sunnuntai Vinkovciin ja joka toinen Soljaniin, missä meillä on ensin jumalanpalvelus ja sen jälkeen molemmilla lasten ja nuorten opetustunnit. Kanttoria emme ole löytäneet millään paikkakunnalla toistaiseksi, joten minä yritän yksinkertaisesti hoidella kanttorin tehtäviä edelleen joka seurakunnassa.”

Isiä auttamassa humanitaarisen avustuksen jaossa.

 Sota jatkui ja pakolaisia riitti pilvin pimein. Niinpä aina kun saimme humanitaarista avustusta jaettavaksi, ne menivät kuin kuumille kiville. Muistan myös sen, että vaikka olin alle kouluikäinen, olin mukana auttamassa isääni avustusten jakamisissa ja samalla näin ihmisten hädän, kun kaikki tavarat jäivät sodan jalkoihin ja jäljellä oli vain se mitä itse kullakin päällä oli paon hetkellä. Joskus avustuksia tuli pakettiautollisen verran, joskus kuorma-autollisen ja joskus taas tuli 60 tonnia kerralla. Joskus nämä avustuskuormat olivat vain yhtä tavaraa (esim. lämmitysuunia, perunaa ja lastenvaatteita), joskus ne olivat sekalaista tavaraa. Muistan miten kerran tuli rekka-autollinen isoja perunasäkkejä, siinä olikin hommaa saada kuorma purettua yleishälytyksen ollessaan voimassa. Muistan myös erään kerran kun pääsiäisen tienoilla tuli Suomesta avustuskuorma, kaikki muu meni hyvin jakeluun, mutta mämmi ei. Kuorman mukana tuli lavallinen mämmiä, joka on kroaateille vieras ruoka, niinpä kukaan ei sitä halunnut. Mikä oli lopputulos? Meidän perheestä oli väärin heittää mämmit roskiin, joten yritimme itse syödä niitä. Siitä seurasi mämmiöverit, mämmi tuli jo korvista ulos. Ja edelleenkään mie en pysty kunnolla nauttimaan mämmistä.

Perunaa tuli runsaasti jaettavaksi pakolaisille.

”Eräs roomalaiskatolinen pappi hyökkäsi kirkkoamme vastaan paikallisessa radio-ohjelmassaan ja kielsi katollisia tulemasta kirkkoomme. Ehkä tämä hyökkäys kääntyi mainokseksi kirkkomme suhteen, koska viimeisen kuukauden aikana jumalanpalveluksissamme on ollut ihmisiä aina seisomassa, kun ei ole tarpeeksi penkkejä kirkossamme. Myös teeillassa kävi niin, että osa ihmisistä joutui kääntymään ovelta pois, kun ei ollut tarpeeksi paikkoja, ja osa jäi käytävään seisomaan. Huokauksenamme Herralle on, kunpa saisimme rakennettua joskus kellariimme kunnon kirkkosalin, että kaikki mahtuisivat ja eikä kenenkään tarvitsisi kääntyä ovelta pois.” kirjeessä 6/93 luki.

Sota oli aika hektistä aikaa, eikä oikein ollut aikaa levolle. Niinpä keskellä sotaa isäni sairastui sepelvaltimotautiin. Keskellä hektistä sota-arkea ei ollut aikaa eikä mahdollisuuttakaan mennä lääkäriin, joten se todettiin isälleni vasta sodan lopussa. Siitä huolimatta isä selvisi tästäkin vaivasta, kiitos Jumalalle!