Jugoslavian sota ja mie

En aio kertoa Jugoslavian sodan syitä, sillä ne on monimutkaisia… Enkä aio analysoida ko. sotaa, vaan pelkästään kerron omista kokemuksista ja muistoista. Sen verran muistutan Balkanin historiasta, että kerron vähäsen sodan osapuolista. Serbit olivat vallanneet Titon kuoleman jälkeen koko Jugoslavian johdon, jolloin kroaatit ja muut Jugoslavian kansat kokivat jääneensä alakynteen.  Koska serbit eivät rauhassa antaneet muiden jugoslaavien itsenäistyä, syntyi sota itsenäisyyden puolesta. Enempää en nyt kerro taustoista. Vaan kerron millaista oli kokea sota lapsena ja miten siitä selvittiin. Palaan hetkeksi mielessäni vähän päälle 20 vuotta taaksepäin.

Slavonski Brodin ja Bosanski Brodin rajana on vain Sava-joki

Olin kolmevuotias kun alkoi Jugoslavian sota vuonna 1991. Asuimme vanhempieni kanssa Slavonski Brodissa Kroatiassa Sava-joen rannalla. Joen toisella puolella on Bosanski Brod niminen paikka, joka on Bosnia ja Hertsegovinaa. Vanhempani olivat silloin ja ovat edelleenkin lähetystyöntekijöinä Kroatiassa. Perheemme pysyi Kroatiassa sodan ajan, sillä emme halunneet jättää hädässä olevia ihmisiä ja itse häipyä hädän keskellä. Vanhempani koko ajan sodan aikana jakoivat humanitaarista apua ja toivon sanomaa kärsiville ihmisille.

Monet ihmiset ovat kysyneet minulta, pelkäsinkö sodan keskellä… Ja itsekin olen monesti pohtinut asiaa, sillä en ole kokenut pelkoa tai ainakaan en muista sitä kokeneeni. Yhtenä syynä on varmaan se, että vanhempani pitivät huolta, että sodan keskellä, koin oloni turvalliseksi heidän kanssaan. Toisena syynä on minun vahva lapsuuden usko Jumalaan. Tiesin, että Jumala varjelee meitä. Ja jos jotain sattuu meille, niin sillä on syynsä. Luotin Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa. Ja näiden kahden asian kanssa koin oloni turvalliseksi sodan myllerryksissä.

Näkymä Bosniaan Sl.Brodista

Koska asuimme Kroatian ja Bosnian rajalla, meidän kaupunkia tulitettiin sen jälkeen kun serbit valloittivat Bosanski Brodin. Pahimpana aikana päivittäin kaupungissamme soivat sireenit hyökkäyksistä varottaen. Serbit valloittivat myös moottoritien, joka vie pääkaupunkiin Zagrebiin, joten jos sinne oli asiaa, jouduttiin ajamaan pikkuteitä monen mutkan takaa. Suuri on ihme, että me, koko perhe, olemme kaikki elossa. Kerron läheltä piti tilanteista muutaman esimerkin.

Asuimme Sl. Brodin keskustassa ja meidän naapurissa oli keskussairaala. Vallattuaan Bosanski Brodin serbit pommittivat ko. sairaalaa. Sairaalan monista osumista lensi granaatin sirpaleita meillekin katon läpi sisälle. Oli suuri ihme, etteivät ne osuneet kenenkään.

Meidän pihan takana oli pieni naapurin maapalsta, johon lensi pommi pari metriä meistä. Suuri ihme oli se, ettei pommi räjähtänyt, vaan se upposi maahan. Kroatian sotilaat tulivat poistamaan sen ja se saatiin turvallisesti nostettua ja vietyä pois. Jos se olisi räjähtänyt, en välttämättä olisi tässä nyt tätä kirjoittamassa.

Sodan aikana kaupoissa oli jatkuvasti puutetta jostain perustarvikkeista. Ja ylipäättään kauppaan meno oli vaarallista. Kerran kun isäni meni kauppaan ostaman ruokaa, hän koki läheltä piti tilanteen. Paluumatkalla isäni oli juuri kääntymässä kerrostalon nurkan takaa meidän kadulle, kun kranaatti lensi hänen edestä. Jos isäni olisi kävelyt yhtään nopeammin, hän olisi joutunut kranaatin eteen. Onneksi Jumala varjeli häntä.

Jouduimme aina välillä menemään pääkaupunkiin tai sen läpi Itävaltaan. Koska moottoritie oli suljettu, jouduttiin menemään vaihtoehtoista tietä. Ko. tien varressa oli myös serbien miehitettyalue ja sen läpi kulkemista valvoivat rauhanturvaajat. Vaikka sitä valvoivat rauhanturvaajat, ei ollut takeita siitä, etteivätkö serbit hyökkäisivät kaikesta huolimatta. Muistan miten aina kun lähestyimme ko. aluetta, rukoilimme vanhempieni kanssa Jumalalta varjelusta, jonka jälkeen mie aina nukahdin ja heräsin vasta kun olimme ohittaneet ko. alueen.

Sodan myrskyssä kotinsa menetti moni ihminen ja joutui pakolaiseksi vain niillä vaatteilla jotka oli heillä päällä sillä hetkellä. Niinpä meidän pihan edessä aamuittain oli kauhean pitkä jono pakolaisia odottamassa humanitaarista apua – ruokaa ja vaatetta. Pappilan pihamme oli aivan täpötäynnä ihmisiä. Muistan miten meidän oli pakko laittaa portit lukkoon yöksi, etteivät ihmiset jo aamuyöstä olisivat soittaneet ovikelloamme. Pakolaisten virta oli jatkuvaa, siksi meidän piti laittaa portit lukkoon myös lounaan ajaksi, jotta saisimme rauhassa syödä ja hetkeksi hengähtää. Osa pakolaisista halusi vaan ruokaa ja vaatetta, mutta osa halusi myös hengellistä ravintoa – lohtua ja toivoa synkkiin hetkiin. Niinpä meidän pieni ev.lut. seurakunta kasvoi sodan aikana hurjaa vauhtia.

Tässä oli muutama tilanne, joita koettiin sodan keskellä perheeni kanssa. Niistä huolimatta emme halunneet jättää kroaatteja ja pakolaisia oman onnensa nojaan, vaan halusimme auttaa heitä ja kertoa heille toivosta ja ilosanomasta. Vaikka tämä kuulostaa oudolta, olen kiitollinen vanhemmilleni, että emme lähteneet pakoon sotaa, vaan jäimme. Sillä ilman tätä sotakokemusta, en osaisi arvostaa itsenäisyyttä ja vapautta. En osaisi arvostaa kallista sodan hintaa, jonka Kroatia koki. Verta, hikeä ja kyyneleitä on vuodatettu itsenäisyyden puolesta. Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys.

Vaikka sodan aikana moni tuttuni menehtyi, kukaan isäni suvusta ei kuollut. Sodassahan kaikki taistelemaan kykenevät miehet joutuivat rintamalle sotimaan (isäni ei tarvinnut mennä, koska oli pappi). Niinpä minunkin sukulaismiehet joutuivat taistelemaan itsenäisyyden puolesta. Moni heistä haavoittui, mutta yksikään ei menehtynyt. Laskin viime keväällä, että pelkästään neljä miun lähisuvun miestä, puolusti kotimaataan yhtensä 3889 päivän verran. Ja silti heistä ei yksikään sodassa kuollut.

Tämä sotakokemus ei ole pelkästään opettanut arvostamaan minua Kroatian itsenäisyyttä, vaan myös Suomen. Sillä tämän avulla ymmärrän hyvin, mitä on Suomi joutunut kokemaan itsenäisyytensä puolesta. Arvostan molempien kotimaitteni itsenäisyyttä ja ymmärrän mitä itsenäisyyden saavuttamien on tarkoittanut. Olen kiitollinen siitä, että Suomi ja Kroatia ovat itsenäisiä maita.